"Oikealle seuraavasta", kersantti Alanen sanoi sisäpuhelimeen.
Korpraali Salminen nosti jalan kaasulta ja painoi maiharillaan jarrua. Vaihde vaihtui pienemmälle, turbon hukkaportti vihelsi ja paineilmajarrut suhahtelivat. Vaunu niiasi kevyesti. Taittaessaan tiukasti oikealle se kallistui vasemmalle, korkea kun oli.
"No niin, varovasti".
"Pysäytä tähän".
Alanen kipusi vaunusta ja kävi ojentamassa paperit vartiomiehelle. Tämä luki ne pari kertaa läpi ja ojensi takaisin. Vartiokorpraali huiskaisi kättään ja kaksi toveriaan vetivät suuaukon edessä olevan naamioverkon syrjään.
"Vaunu mars, hitaasti."
Salminen ryömitti vaunua eteenpäin. Heidän kohteensa oli entinen parkkihalli. Nyt siitä oli tehty huollon tukikohta. Hesco-vallit kiersivät avonaisia laitoja. Ihan ulommaisena kiersi naamioverkko. Se oli yhtä paljon naamiointiin kuin estämään droneja lentämästä sisään.
Viitat opastivat oikealle tasolle. Korkean vaunun kanssa oviaukoista ajaminen oli senttimetripeliä. Oikealla tasolla heitä vastassa oli pitkä, silmälasipäinen ylikersantti.
"Ajakaa tonne!" hän huusi moottorin kaikuessa. Alanen ei kuullut, mutta ymmärsi viittoilusta.
Kun moottori sammui ja jäljellä oli enää jäähtyvän metallin napse, silmälasiylikessu harppoi Alasen luo.
"Tere! Mä oon Markku Karimäki!" ylikessu sanoi ja puristi Alasen kättä.
"Aa, niin, joo, aivan. Alanen, Kari", hän sanoi koettaen kuulostaa viralliselta. Karimäen tuttavallisuus ja suorasukaisuus hämmensi sotilaalliseen kanssakäymiseen tottunutta Alasta.
"Oliks sulla sitä huoltokäskyä?"
Alanen ojensi lappuset. Karimäki tutkaili niitä hetken.
"Hei, täs menee sen verta pitkään että menkää syömään. Ruoka- ja pesukontit on tuolla ihan alimmassa kerroksessa. Hissit ei toimi että suosittelen kävelemään."
"Aa, jaahas. Kai sitä sitten täytyy."
Maan alle piilotetut majoitus-, pesu- ja ruokailukontit tuntuivat luksukselta telttamajoituksen jälkeen. Kummallakin oli onneksi puhtaita vaatteita repussaan. Pyyhettä ei ollut muttei se haitannut. Saunakonttikin oli, tämähän on suklaata!
Istuessaan saunanraikkaana, maha täynnä pahvinen kahvikuppi kädessään Alanen vaipui ajatuksiinsa. Hän oli evakuointivaunun johtajana nähnyt sodan raakuuden läheltä. Vaunuja oli pitänyt usein pestä sisältä, koska verta ja ulostetta oli lattialla lainehtien. Jatkuva kuolemanpelko miinojen, tykistön ja dronien alla. Parikin kertaa he olivat välttäneet itsemurhadronen iskun hiuskarvalla. Punainen risti vaunun kyljessä ei ollut suoja, se oli tähtäinpiste. Kuukausien eläminen teltassa, nukkuminen välillä vaunussa. Kotiin sai muutaman suojatun puhelun kuukaudessa. Isä oli korjaamossa hitsaamassa vaurioituneita vaunuja kasaan. Äiti taas paiski ylitöitä sotilassairaalassa. Molemmat olivat jo vanhoja, eläkeikäisiä, mutta he tekivät velvollisuutensa.
Välillä hän pohti kaveriensa kohtaloa. Heistä ei ollut kuulunut mitään. Olivatko hengissä, haavottuneita - kuolleita? Varsinkin inttikaveriaan, ja monella kurssilla mukana ollutta.
Salminen käveli munkki toisessa ja kahvi toisessa kädessään Alasen viereen.
"Miten menee?" hän kysyi.
Salmisen kysymys yllätti. Alaselta ei ollut kukaan kysynyt miten menee, ei sodassa eikä siviilissä. Hän joutui keräämään ajatuksiaan hetken.
"Jaa-a. Paremminkin voisi mennä. Alkaa jo tämä sota väsyttää."
Salminen nyökkäsi.
He juttelivat matalalla äänellä. Molemmilla sota painoi. Kaksikko oli palvellut jo armeijassa samassa joukkueessa. He olivat tunteneet 16 vuotta. Se oli pitkä aika.
Ympärillä pyöri monenikäisiä maastopukuisia. Nuoria, 18 vuotiaita varusmiehiä ja vanhempia, harmaapartaisia reserviläisiä.
Alanen oli joutunut tekemään myös ruumiskuljetuksia. Hän muisti kaatuneiden kokoamispaikan, sen makeahkon hajun joka maatuvista ruumiista tulee. Hän oli nähnyt nuorien varusmiestenkin ruumiita. Yksi oli erityisesti jäänyt mieleen, nuoren naisalikersantin kasvot. Tämän vaaleat, pisamaposkiset kasvot, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät. Mutta hänellä ei ollut alaruumista. Itsemurhadrone oli osunut suoraan hänen keskelleen.
Alanen vilkaisi kelloa. Ulkona alkoi jo hämärtää.
"Jaahas, kai meidän pitää jo mennä."
He nousivat ja rutistivat kahvikupit.
*
perjantai 29. joulukuuta 2023
Tuokiokuvia
perjantai 8. joulukuuta 2023
I howl
I howl with
Ghosts of time
Along ancient paths
Along old runes
Past the old graves
I howl with
Wind and stars
Flight of the crows
I howl with
Stormy lakes
Cold winter days
Waves of the black sea
I howl with
Packs long gone
Grey and proud
Last of the wild
I howl with
Orphans of life
Their cries
For their parents
I howl with
Sun and birds
Their songs of life
Shall the kingdom be
One of theirs
I howl with
Spear in my hand
Shield in another
Beating of drums
Flags above the ground
Forefathers' deeds
I howl with
Morning
Morning shall rule the darkness
But we rule no one
Not even ourselves
I howl
To kindgom gone.
*
keskiviikko 29. marraskuuta 2023
Rusakko
Marraskuun illassa
Pimeyden hiljaisuus
Vain täysikuun valo
Sen kertoessa auringosta
Vain pakkaslumen kuiske
Jalkojeni alla
Rusakon katseessa
Elämän vanha viisaus
Naakan silmissä
Ihmisyyden syvyys
Kissan kehräyksessä
Empatian koko kirjo
Koiran ilossa
Vilpittömyyden loisto
Suden ulvonnassa
Kuljetun matkan pituus
Peninkulmien mitalla
Verenpunainen aurinko
Nousee hitaasti
Pakkasen kohmettama
Huomenna
Kohti pimeintä päivää
Yksi askel enemmän
Yksi askel kohti valoa
Kuuletko mäntyjen puheen
Tuulen tuivertaessa?
Näetkö eellusmiehen kasvot
Lumen pyörteillessä?
Mitä kertoo?
Mitä kuiskii?
Tulenliekki
Ihminen
Ilman suojaa kuihtuu tummuuteen
Suojattuna voimana roihuaa
Joskus liikaa
Rusakko jatkaa matkaansa
Salaisuuksiensa kanssa.
*
keskiviikko 18. lokakuuta 2023
Kultapöly
Illat
Pimeyden kietomat
Talven hiipivät askeleet
Katson
Tähtien ikuisuuden päähän
Tiedän, polkuni
Kulkevan iltaan
Huomiseen
Aina yksin
Kuolleiden päivänä
Lausun vanhan lauseen
Vanhimman kaikista
Katson Otavaan
Sen seitsemään veljekseen
Kuoleman kuukausi
Ennen talven jäistä valtaa
Tulenliekki
Pitää varjot poissa
Näen
Vanhan miehen
Ajattomuuden katse silmissään
Kysyn seitojen nimiä
Hän hymyilee
Katsoo minne näkee
Hauenleuan kadonneen
Näen
Kauneimman miehistä
Komeimman naisista
Maailman ruhtinaan
Aamunkoissa langenneen
Hän hymyilee
Pohjattoman hymyä
Tummien silmiensä tyhjyys
Avaruuden naurussa
Näen
Itseni kullan pinnasta
Hymyilen
Pinnan vääristynyttä hymyä
Tunnen sen painon
Vetävän alaspäin
Kylmyyden
Jäätävän sieluani
Näen
Itseni suolammen pinnasta
Rautamalmin kehdosta
Liekkien leikistä
Syntyy uuden elämän ihme
Taotaan rautaiset siteet
Menneeseen
Verenruskeaan
Kalevalanpoika
Omalla haudallaan
Graniitin kyljen haavat
Kertovat vierailustamme
Tämän pallon pinnalla
Ikuisuuden rinnalla
Silmänräpäys
Kuiskaus
Aurinkotuulessa
Joka vie muistomme
Avaruuden reunalle
Nollien ja ykkösten valtakunnassa
Kolmannen käsittämättömyys
Ihmisen pimeimpien kolkkien kauissa
Äitimme pehmeät kasvot
Paratiisin ajoilta
Syvin viisaus
Haudattuna naakan silmiin
Suden ulvonnan äänien takia
Mekin täällä olemme
Kuu elää auringosta
Kuin narsisti ihmisestä
Viisaus on
Kultapöly päällämme.
*
keskiviikko 20. syyskuuta 2023
Tuonelan marssi
Syksyinen pimeys
Aamun koissa
Sateinen sää
Helmeilee lasin pinnalla
Olen kävellyt
Pelottaville poluille
Olen kävellyt
Pimeyden luokse
Kuolemanenkelien siipien rahina
Kun ne ympärilläni kiertelevät
Kantakaa, jalkani
Pidelkää, vapisevat käteni
Älä katso tuonenenkeliä silmiin
Se jäätää katseellaan
Maa upottaa
Kuulen kuiskinnan
Valkoisten käytävien kaiun
Naurujen äänen ruoskinnan
Yksinäisyyden loputtoman hiljaisuuden
Kuulen huutojen kakofonian
Käskyjen kajahdukset
Tunnen
Pakkasten raatelemien käsieni tuskan
Siellä missä pojista miehiä tehdään
Murretaan selkäranka
Heikot tapetaan
Narsistien mielihyvän takia
Tumma hahmo seisoo edessäni
Luulin jo päässeeni pois
Mutta kuolema seuraa minua
Luulin jo päässeeni
Pois jäisten laaksojen kylmyydestä
Mutta rakkaus sokaisee
Tie helvettiin
On kivetty hyvillä aikomuksilla.
*
sunnuntai 27. elokuuta 2023
Suolammen heijastus
Sumu aamuisin
Auringon punertava sävy
Siltojen läpi loistaa
Keltaisten lehtien alla
Talven tulevat kasvot
Heijastuvat tummasta vedestä
Mustaa verta
Itkee sydämeni
Valintojen painava taakka
Ikuisen ylämäen edessä
Ikä painaa
Jälkensä kasvoilleni
Kuolema raapii
Sydämeni kylkeä
Jättää rytmin välistä
Öisin kuulen
Siskoni äänen
Kuiskivan hiljaisia sanoja
Varjona kulkee
Elontieni mukana
Unissani
Menneisyys elää uudelleen
Sekoittamalla todellisuuden
Herään kuolonunesta
Vielä kerran
Painajainen rintani päällä
Pääkallon kuva nauravilla kasvoilla
Kalmankoira ovella
Vartijani
Kahleitaan tempoo
Kaikki kaunis
Vain tuhkaa
Vain kivun todellisuus
Erottaa unen todesta
Vain tuskan syvyys
Viisaan tyhmästä
Vain veren väri
Elävän kuolleesta.
Suolammen syvyydessä
Sukuni hauta.
*
tiistai 15. elokuuta 2023
Mountain of Hope
My wings
Shot dead
Over the Mountain of Hope
Tomorrow shall bring winter
And its golden hounds
We
Are just numbers game
In the tables of lies
Ignorance and stupidity
Dig deep graves
Slow beating heart
With icy blood
Numb nerves
I have seen it all
Everything just feels
Rinse and repeat
Black ground
Above
Black heaven
Moonlight just steals
Its rays from the Sun
Honesty reaps its dividends over time
While the lie comes to collect its debt.
*
maanantai 14. elokuuta 2023
Syksy
Pimeys nousee maasta
Kaduille kaupungin
Kuolevaa kesää katson
Sen katsoessa silmiini
Näen käden harteillaan
Nyt on aika
Katson sinne
Minne muut eivät näe
Katson rautaporttien taakse
Tähtisumun sekaan
Jossa valo kantaa muistoja
Ikuisuuteen
Kuihtuva kehoni
Ylikuumentuneet hermoni
Palavat synapsini
Unet, joiden äärestä todellisuus
Tuntuu tyhjältä
Unelmien huume
Toivon kauniit kasvot
Sisältävät pääkallon
Kuulen naisen naurun
Läpi ikuisen itkun
Kuulen koiran ulvonnan
Suden luontoni
Levoton sieluni
Siihen täysikuulla vastata haluaa
Laumani
Katosi ajat sitten
Tuonne, jonne kellään ei avainta
Eikä kulkemista kuin kerran
Ihmisten maailma
Käsittämätön kaaos
Julmuuden julma huvi
Käytävien koruton kaiku
Sadismin loputon nauru
Narsistin peilaavassa hymyssä
Täysikuu
Pohjantähti
Ne nimeäni kutsuvat
Siskoni äänellä
Vereni
Kylmä vereni
Rytmitön sydämeni
Vammaiset aivoni
Syksyllä
Vanha kuolee uuden tieltä.
*
sunnuntai 9. heinäkuuta 2023
Eräs sota
- Alanen!
Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen.
- Selänteellä on sulle hommia.
- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.
He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse.
Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti.
Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä.
- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?
- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.
- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit.
- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia.
Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa.
Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli.
Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi.
- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi.
-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?
Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili.
- Juuri noin. Lykkyä tykö!
Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli.
Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän.
- Ralf!
Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi.
- Kari! No jopas jotakin.
He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.
- Te ootte mun lämärit?
- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!
Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle.
- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta.
- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.
Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään.
- Häyrynen, sulla oli kamoja?
- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?
- Kyllä.
- Markkula!
Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.
- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle.
Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle.
- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois.
Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle.
- Salminen!
Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä.
- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin.
- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle.
Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.
Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.
Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos.
- Vaunu taakse mars.
Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan.
Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään.
- Vaunu eteen mars.
Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin.
Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä.
- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi.
MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan.
Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.
- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.
Alanen painoi toista tangenttia.
- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä.
Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet.
- Kettu. Alanen huokaisi.
- Myyrä asemissa.
- Kettu. Odota.
Sekunnit tuntuivat pitkältä.
- Myyrä, Kettu.
- Myyrä.
- Pöllö valmis.
- Myyrä. Kuitti.
Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa.
- Pöllö, Myyrä.
Taas pitkä odotus.
- Pöllö.
- Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.
- Pöllö. Asia selvä, kuitti.
- Vaunu taakse mars!
Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu.
- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars.
Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.
- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle.
- Kierroksia!
Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään.
Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili.
- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään.
- Hidasta.
Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua.
- Seuraa häntä.
He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua.
Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut.
Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin.
Johtava lämäri palasi.
- Montako mahtuu?
- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää.
- Ok!
Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti.
- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten.
- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa.
He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi.
Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat.
Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen.
- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.
- Pöllö.
- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?
- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja.
- Myyrä, kuitti.
Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.
- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen.
Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen.
Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.
Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä.
Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko.
- Martin! Voitko pitää paineet?
- Eiköhän se jaksa!
- Hyvä. Jatketaan!
He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi.
Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?
*
maanantai 3. heinäkuuta 2023
Zeme
Ulf Haakoninpoika pyyhki hikeä otsaltaan. Kuusimetsä antoi varjoa, mutta silti olo oli tukala. Rengashaarniska ja toppatakki eivät helpottaneet. Vesi oli lämmintä nahkaleilistä, mutta se virkisti silti.
He olivat kulkeneet jo pitkän matkaa polkua. Erik Erikinpoika oli lähettänyt jokaisen laivan omaan suuntaansa. Ulf ihmetteli, eikö täällä ollut ketään. He eivät olleet nähneet edes eläimiä. Linnutkin tuntuivat kadonneen.
Miestensä juotua Ulf komensi kaikki liikkeelle. Tunnustelijat kulkivat kaikkien edellä, sitten tuli pääjoukko, takana kulkivat varmistajat. He olivat kokeneita sotureita, mutta synkkä kuusikko nosti ihokarvoja.
He olivat edenneet taas muutaman tiiman, kun tunnustelijat pysähtyivät ja nostivat kätensä. Kaikki pysähtyivät. Tunnustelija viestitti käsimerkeillä "taloja". Ulf komensi käsimerkeillä kaikki riviin.
Kuului vain vaimeita helähdyksiä, kun hänen soturinsa olivat rivissä. Ulf lähti kävelemään kohti tunnustelijoita ja pysähtyi heidän tasalleen.
Nyt hänkin näki. Muutamia taloja, osin maan sisälle rakennettuja. Ketään ei näkynyt, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi asuttuja.
Ulf kutsui näytti merkillä viisikkonsa kokoon. Viisikot johtivat nimensä mukaisesti viittä soturia. Ulf kertoi heille suunnitelman: yksi viisikko kiertäisi molemmilta puolilta ja vahtisi. Kaksi etenisi peräkanaa kylään. Viisikot nyökkäsivät. Soturit olivat tunteneet toisensa vuosikausia, sanoja ei tarvittu.
Viisikot katosivat metsään. Odoteltuaan tarpeellisen ajan Ulf viittasi oman viisikkonsa eteenpäin. He etenivät kilvet edessä, kirveet ja miekat valmiina. Aukean auringossa hiki virtasi, hyttyset ja paarmat kieppuivat heidän ympärillään. Ulf käski tarkastaa talot pareittain. Savun haju leijaili pihapiirissä, paikka ei ollut hylätty.
Parit palasivat päitään puistellen. Ketään ei ollut kotona. Taloissa ei ollut juuri mitään arvokasta: muutamia leipiä ja kaloja kuivamassa, puisia työkaluja. Ei jälkeä edes kotieläimistä.
Ulf sylkäisi pöllyävään maahan. Köyhiä nämä finnit, mokomat kurjat. Missä olivat saagojen kultasuonet, joita shamaanit vartioivat? Kotipuolessa orjatkin omistivat enemmän.
Ulf puri hammasta. Hän olisi halunnut lyödä nyrkillä jotakuta, mieluiten jotakuta finniä. Kaikki vaiva tyhjän takia. Ulf kääntyi Torkel Magnusseninpojan puoleen ja käski sytyttää talot tuleen. Oppisivat, ruojat.
Pohjanmiehet lähtivät paluumatkalle. Askel oli raskaampi, leilit olivat tyhjempiä. He eivät olleet onnistuneet löytämään lähdettä. Suuta kuivasi, hyttyset ja mäkärät iskivät ahnaasti kiinni paljaaseen ihoon. Jutustelu oli vaiennut, kukin tuijotti edelläkulkevan kantapäitä.
Ulf pyyhkäisi hikeä. Kuului vaimea suhahdus. Hänen edellään kulkenut soturi pysähtyi. Ulf nosti katseensa. Häneltä kesti hetki tajuta, että soturin kaulasta törrötti vasaman pyrstö. Tumma veri purskahti haavasta. Etujoukko oli jatkanut matkaansa jo kymmenkunta askelta, kukaan ei ollut huomannut osumaa.
"Hälytys!" Ulf karjaisi, omasta mielestään ikuisuuden päästä. Hänen miehensä olivat kääntyneet katsomaan, osuman saanut soturi putosi polvilleen ja kierähti kyljelleen, vaatteet mustana. Ulf veti miekkansa huotrasta. Vasta nyt toiset alkoivat toimia. He muodostivat kehän Ulfin ympärille, valmiina ottamaan vastaan hyökkääjät.
Mutta metsä pysyi vaiti. Vain kuolevan korina ja paarmojen surahdukset. Ulf käski viisikoiden tarkastaa lähiympäristö. He eivät löytäneet mitään. Ulf kumartui kuolleen soturin viereen. Tämän nuorilla kasvoilla oli välinpitämätön ilme, hänen hailakansiniset silmänsä olivat puoliraollaan. Tumma veri oli sotkenut pitkän, vaalean tukan. Ulf pyyhkäisi nuorukaisen silmät kiinni ja käski ottaa tämän varusteet. Ruumis nostettiin kuusen juurelle ja peitettiin havuilla. Hakan Hakaninpoika, Ulf muisti. Ensimmäisellä retkellään. Vasama olisi voinut osua häneenkin, mutta Ulf pyyhkäisi ajatuksen nopeasti pois mielestä. Se vain häiritsisi ajattelua.
Matka jatkui, mutta verkkaisemmin ja varovaisemmin. Polku laskeutui pieneen notkelmaan. Apaattisuus oli taas ottamassa valtaa. Hiki norui teräskypärien alta, paksut sarkavaatteet kutittivat.
Ulf ehti nähdä nuolen joka osui Torvald Ygrinpoikaan. Se lävisti hänen vasemman silmänsä. Hän tunsi iskun kilvessään ja näki vasemmalla kuusen alalehvän heilahtavan.
"Eteenpäin! Pois täältä!" hän karjahti. Miehet alkoivat kompuroida rinnettä ylös. Päällä he muodostivat automaattisesti kilpivallin. Mutta taas metsä oli hiljaa.
"Pelkurit!" yksi miehistä huudahti. Heillä oli nyt kolme haavoittunutta. Torvald huusi tuskasta kun nuoli kiskaistiin pois. Haava sidottiin, mutta siteet kastuivat nopeasti. Ygrid Jaaninpoikaa nuoli oli osunut käsivarteen, Leif Eerikinpoikaa se oli raapaissut niskasta. Ulfin oli pakko myöntää, että finnit laukoivat tarkasti. Hän kiskaisi kilpeensä kiinnijääneen nuolen irti. Hän tutkaili sitä. Kärki oli leveäteräinen ja leikkaava, sellainen jolla metsästettiin. Yllätyksekseen hän huomasi sen olevan pronssia. Takapajula, Ulf tuhahti ja katkaisi nuolen jalkaansa vasten.
Vauhti hidastui entisestään. Torvaldia jouduttiin taluttamaan. Vastaan tuli puro, Ulf käski täyttää vesileilit. Yksi miehistä nosti kypärän pois päästään huljuttaakseen päähän kiedottua liinaansa vedessä. Vasaman osuma kuulosti tumpsahdukselta, kuin se olisi osunut puun kylkeen. Mies karjahti ja ponnahti ylös. Puron toisella puolella, kiven takaa näkyi liikettä. Nuori poika nousi ylös ja lähti juoksemaan.
"Ottakaa kiinni!" Ulf huusi. Monet olivat riisuneet rengaspaitansa pois, joten keventyneellä taakalla he juoksivat pojan kiinni. Tämä heitti varsijousensa maahan ja veti esiin pienen puukon, mutta eräs miehistä löi poikaa avokämmenellä poskelle niin, että puukko lensi käsistä.
Ulf harppoi paikalle. Poikaa pideltiin maassa. Tämä oli hento, luut näkyivät. Jäntevä tosin. Hänen kasvonsa olivat tympeät, poski alkoi turvota ja punoittaa.
Ulf veti miekkansa tupesta. Se oli juonut monen vihollisen verta, kaukana vuonojen mailla. Sen paino toi mielenrauhaa. Ulf käveli pojan eteen ja nosti tämän leukaa miekanterällä.
"Mikä on nimesi?" Ulf kysyi. Poika vain tuijotti häntä uhmakkaasti silmiin. Ulf toisti kysymyksensä. Poika pysyi hetken hiljaa, kunnes alkoi kimeällä äänellä säksättää omaa käsittämätöntä kieltään. Se kuulosti siltä, että poika oli noitumassa heitä.
"Otetaan mukaan," Ulf sanoi, "ehkä se pitää heidät vähän vähemmän uhmakkaina."
Ulfin ennustus kävi toteen. Loppumatkan veneille he pääsivät ilman välikohtauksia. Rannalla merituulen henkäys tuntui raikkaalta metsän tunkkaisuuden jälkeen. Ulfilla oli edelleen olo, että heitä tarkkailtiin. Finnit, Ulf manasi ja sylkäisi. Jumalattomat raakalaiset. Syövät lihansa raakana, keittävät lapsensa talvella ruoaksi jos se loppuu kesken. Palvovat luita. Tyhmiä ja köyhiä.
"Mitä teemme pojalle?" Magnus Karlinpoika kysyi. Ulf mietti. Verta oli vuodatettu. Miehet janosivat kostoa. Poika oli sellainen rääpäle, että tuskin orjaksikaan kannatti ottaa. Ja liian uhmakas.
"Monta hyvää soturia jäi tänne. Meidän täytyy lepyttää jumalia!"
Magnus katsoi häntä. "Verikotka", hän lausui hitaasti. Ulf nyökkäsi.
"Mutta ensin huvi!"
Poika sidottiin kiinni puuhun. Hän säksätti edelleen, mutta kun miehet vetivät puukkonsa esiin, hän hiljeni. Näiden lähestyessä poika alkoi vapista.
Jokainen sai tehdä pojalle sen, mihin oli saanut osuman. Kaatuneiden puolesta tekivät heidän taistelutoverinsa. Pojan silmät puhkottiin. Hänen kielensä leikattiin. Reiteen tehtiin viilto. Kaulaankin, varoen puhkomasta isoja suonia. Kimeät tuskanhuudot vaihtuivat nyyhkytykseksi.
Sen jälkeen köydet sidottiin kahden puun väliin, ja poika ripustettiin paikalleen. Ulf asettui pienen kirveen kanssa hänen taakseen ja lausui perinteiset rukoukset. Yksi jokaista kylkiluuta kohti. Taivas tummui ja ukkonen jyrisi. Thor oli kuulemassa heidän uhrauksensa. Kaatuneet olivat matkalla Valhallaan. Kun viimeinen kylkiluu napsahti poikki, hän levitti ne sivuille. Juuri silloin iski salama. Hän nosti verisen kirveensä ylös.
"Valhallaan! "
"Valhallaan!" hänen miehensä vastasivat.
Veneiden irrotessa rannasta Ulf katseli kuinka metsä alkoi liikkua. Roikkumaan jätetyn pojan ympärille kiirehti joukko finnejä. Yksi näistä pinkaisi kohti rantaa keihäs kädessään. Ulf erotti tämän olevan poikaa vanhempi, jo mies. Paljaspäin, ylävartalo paljaana tämä finni kohotti keihäänsä ylös ja huusi keuhkojensa täydeltä. Myrskytuuli hukutti ja sekoitti huudon, mutta Ulf tiesi kyllä mitä hän halusi.
Kostoa.
*
sunnuntai 11. kesäkuuta 2023
Kohtuus
Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri.
Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat.
Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.
Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä.
Ketään muuta ei näy.
- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet!
Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla.
Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan.
- Mennään!
Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin.
- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?
- Rautatieasemalle!
Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni.
Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat.
Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa.
- Sturmbannführer!
Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli.
- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!
Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta.
Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen.
Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät.
Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista, tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti puita ja pusikkoa.
Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn.
Maailma sammuu.
En koskaan nähnyt luotia, joka osui.
*
torstai 8. kesäkuuta 2023
Oikeus
Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa. Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon.
Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.
-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti.
Weber virnisti.
- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä.
Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan.
- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä.
- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti.
- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?
- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!
- Entä jos saatte kostaa SA:lle?
Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla.
- Täh?
- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?
Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa.
- Mitä mun pitää tehdä?
----
Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä.
- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.
Tobias virnisti.
-Vähän kutittelen vain kaulan alta.
Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun.
Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta.
- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.
-----
- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä.
-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan.
- Kerroitteko operaatiostamme?
- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa.
- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?
Weber kohautti olkiaan.
-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.
----
Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö.
- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä.
Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä:
-Heil Hitler!
-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.
Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas.
Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus.
Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu.
Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.
- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään.
Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti.
Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin.
- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä.
----
Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy.
Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos.
- En uskonutkaan.
Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...
- Tiedän.
- Ne ammutut SA-miehet...
- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?
- Uskotte siis, että Tobias...?
- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää.
Fürst näytti tuskaiselta.
- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään.
- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan.
- Mutta menetimme Tobiaksen.
- Se oli riski, joka toteutui.
Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos.
- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.
*
lauantai 3. kesäkuuta 2023
Neljäs kuudetta
Kolmasosa vuosisata
Elämän hiomakivien välissä
Aamulla
Kilometrien särky luissa
Sydämen rytmin pieni koputus
Muistutus
Sukuni synneistä
Iltaisin mietin
Tyhjyyden olemusta
Kun kerran viimeisen
Joskus suljen silmäni
Koskaan en enää kuule
Kissan kehräystä sylissäni
Näe
Pääskysten leikkiä taivaalla
Kaikki tieto
Vain turhaa tuhkaa
Katoavaista on mainen kunnia
Halaamme kultaa
Mutta kulta on ikuinen
Päästäisen rinnalla
Haistan koivun
Kuulen kirjosiepon laulun
Puoli valtakuntaa tarjolla
Ei kuninkaantekijää
Vain keskiarvon mukaista
Ilossa surua
Surussa iloa
Ikuinen yksinäisyys
Jääkukkien tuntureilla
Rautaportin taakse menneet
Nimeäni kuiskivat
Pimeän huoneen hiljaisuudessa
Eellusmiehet
Tukkaani silittävät
Vuosisatojen tuska
Tiivistyneenä aurinkotuulen mukana
Hymyilevän naisen kasvoilla
Pääkallon terävät kulmat
Karhun kallo petäjässä
On meidän tulevaisuutemme.
*
keskiviikko 19. huhtikuuta 2023
Naakan silmät
Kylmyyden terä
Sydämen vieressä
Paljastumisen tuska
Unelmien edessä
Vaatimusten sekamelska
Huomisen huolien varjot
Aamuisilla seinillä
Vereni kantaa
Tuskaisten huutojen kokoelmaa
Punaiseen sekoittuu
Hulluuden musta veri
Peilistä tuijottaa
Pimeyden tumma ydin
Jääkukkien seppele iiriksessä
Sukuni haudalla
Aika jauhaa
Kuin loputon Sampo
Jauhaa manalaa eikä mannaa
Kultaansa hukuttaa
Takojansa tukahduttaa
Eikä hopeista morsiantaan
Voi koskaan lämmittää
Naakan silmissä heijastuu
Ihmisyys.
*
tiistai 14. maaliskuuta 2023
Vankila
Huominen
Huoliensa orja
Väsynyt mies
Huolia kantamaan
Ei sota yhtä miestä tarvi
Oli tämä millainen tahansa
Tyhjyyden haudan ääreellä
Tyhjiä sanoja
Tyhjiä katseita
Tuijotan mustaan maahan
Näen sisimpäni kerrokset
Sukupolvien luiden jäänteet
Valheiden kukkivat kukat
Ikiroudassa kukoistavat
Me pelkäämme kuolemaa
Vaan mitä pelkää Kuolema?
Katkeruus, kaunein kaikista
Kantajansa humalluttaa
Sokeat silmäni
Näkevät kauemmas kuin muut
Tuoni koputtaa
Sydämeni vieressä
Epäistä tahtiaan
Hitauteni
Synapsieni heikkous
Syntymälahja
Repisin kappaleiksi
Elämä on vankila
Kuolemaantuomituille.
*
maanantai 27. helmikuuta 2023
Kevät
Virtaa vereni
Kuin keväisen kuohuva koski
Ikuisesti jauhava Sampo
Takoo rintani ruhjeille
Täysikuu minua kutsuvasti kutsuu
Hautausmaan kynttilät viestejään vilkuttaa
Tumma kaapu harteilla
Tyhjyyden ja minun välissä
Verenpunainen aurinko
Vielä on pakkanen
Ennen kevään aurinkoa
Eilen syntymä
Tänään elämä
Huomenna kuolema
Haudassa kylmässä
Kaukana isänmaan sylistä
Anna raudalle
Mikä raudalle kuuluu
Helvettiin keisarisi!
Valakaa kruunu
Hänen päähänsä
Kevät
Kipuisen tuskallinen.
*
Veren palava muisto
Veren palava muisto
Suvun painava kannus
Kuuntelen
Tikan ääntä
Sen takomisen rytmissä
Elämän pieni ihme
Tuulen huminassa
Ajattomuuden ääni
Surumielisen miehen mieli
Ei ole suuntaa
Ei ole päämäärää
Vain tapahtumien loputon ketju
Hiukkasten vaellus
Läpi tyhjyyden valtakunnan
Kultaisten salien kylmyyden
Aika hioo pehmeyden
Nuorukaisen kasvoilta
Aika takoo herkkyyden
Omaksi kuvakseen
Maailman radan huojunnassa
Olemme päästäisiä.
*
maanantai 2. tammikuuta 2023
Pakkaspäivä
Hitaus linnun lennossa
Pakkasauringon säteissä
Yö taittuu päiväksi
Talven selkä kevääksi
Päivä kuluva huomiseksi
Suru iloksi
Tuska toivoksi
Valo harmaan seitin verkon
Heijastaa kasvoilleni
Ei nuoren miehen pehmeyttä
Vaan vanhan miehen karheutta
Tässä virrassa monta vastaan tullut
Useita ohi ajelehtinut
Kareihin karahdeltu
Koskia hurjia laskettu
Härmä puun rungossa
Kuurankukat ikkunoissa
Huomisen huolet hartehilla
Aamun tuskat tuonnempana
Lupauksena tuikkuu
Kuiskauksena lämmittää
Kesä tuolta kaukaisuudesta
Suvi sulojaan supattaa
Nyt tässä hengähtää
Saa suden juoksu
Hetken viivähtää
Paisteessa auringon
Harmaaturkki hukka
Jänkien jättämä
Soiden sysäämä
Junantuoma
Raitehia pitkin jolkotellut
Sukunsa elää
Verenpisarassa
Hurmehessa vaakunansa
Kauan täällä ollut
Kuolan maiden kulkijat
Vuonojen vaeltajat
Karjalan karkottamat
Tuntureiden ruokkimat
Lammen raudasta taottuja
Hiillloksella hiestyjä
Vasaralla piestyjä
Sepän suuren käsissä muokattuja
Ilmarisen ilmehiä
Sodassa koeteltuja
Tuhkasta siinneitä
Laskee päivä
Kuolee taas
Huomisen edessä
Yö meitä odottaa
Tähtitaivaineen
Kuutamolla kuulen
Kaukaisen huudon
Ulvonnan ulottuvan
Laulun sen
Joka meitä kohtaa.