Tuokiokuvia

 "Oikealle seuraavasta", kersantti Alanen sanoi sisäpuhelimeen.

Korpraali Salminen nosti jalan kaasulta ja painoi maiharillaan jarrua. Vaihde vaihtui pienemmälle, turbon hukkaportti vihelsi ja paineilmajarrut suhahtelivat. Vaunu niiasi kevyesti. Taittaessaan tiukasti oikealle se kallistui vasemmalle, korkea kun oli.

"No niin, varovasti".

"Pysäytä tähän".

Alanen kipusi vaunusta ja kävi ojentamassa paperit vartiomiehelle. Tämä luki ne pari kertaa läpi ja ojensi takaisin. Vartiokorpraali huiskaisi kättään ja kaksi toveriaan vetivät suuaukon edessä olevan naamioverkon syrjään.

"Vaunu mars, hitaasti."

Salminen ryömitti vaunua eteenpäin. Heidän kohteensa oli entinen parkkihalli. Nyt siitä oli tehty huollon tukikohta. Hesco-vallit kiersivät avonaisia laitoja. Ihan ulommaisena kiersi naamioverkko. Se oli yhtä paljon naamiointiin kuin estämään droneja lentämästä sisään.

Viitat opastivat oikealle tasolle. Korkean vaunun kanssa oviaukoista ajaminen oli senttimetripeliä. Oikealla tasolla heitä vastassa oli pitkä, silmälasipäinen ylikersantti.

"Ajakaa tonne!" hän huusi moottorin kaikuessa. Alanen ei kuullut, mutta ymmärsi viittoilusta.

Kun moottori sammui ja jäljellä oli enää jäähtyvän metallin napse, silmälasiylikessu harppoi Alasen luo.

"Tere! Mä oon Markku Karimäki!" ylikessu sanoi ja puristi Alasen kättä.

"Aa, niin, joo, aivan. Alanen, Kari", hän sanoi koettaen kuulostaa viralliselta. Karimäen tuttavallisuus ja suorasukaisuus hämmensi sotilaalliseen kanssakäymiseen tottunutta Alasta.

"Oliks sulla sitä huoltokäskyä?"

Alanen ojensi lappuset. Karimäki tutkaili niitä hetken.

"Hei, täs menee sen verta pitkään että menkää syömään. Ruoka- ja pesukontit on tuolla ihan alimmassa kerroksessa. Hissit ei toimi että suosittelen kävelemään."

"Aa, jaahas. Kai sitä sitten täytyy."

Maan alle piilotetut majoitus-, pesu- ja ruokailukontit tuntuivat luksukselta telttamajoituksen jälkeen. Kummallakin oli onneksi puhtaita vaatteita repussaan. Pyyhettä ei ollut muttei se haitannut. Saunakonttikin oli, tämähän on suklaata!

Istuessaan saunanraikkaana, maha täynnä pahvinen kahvikuppi kädessään Alanen vaipui ajatuksiinsa. Hän oli evakuointivaunun johtajana nähnyt sodan raakuuden läheltä. Vaunuja oli pitänyt usein pestä sisältä, koska verta ja ulostetta oli lattialla lainehtien. Jatkuva kuolemanpelko miinojen, tykistön ja dronien alla. Parikin kertaa he olivat välttäneet itsemurhadronen iskun hiuskarvalla. Punainen risti vaunun kyljessä ei ollut suoja, se oli tähtäinpiste. Kuukausien eläminen teltassa, nukkuminen välillä vaunussa. Kotiin sai muutaman suojatun puhelun kuukaudessa. Isä oli korjaamossa hitsaamassa vaurioituneita vaunuja kasaan. Äiti taas paiski ylitöitä sotilassairaalassa. Molemmat olivat jo vanhoja, eläkeikäisiä, mutta he tekivät velvollisuutensa.

Välillä hän pohti kaveriensa kohtaloa. Heistä ei ollut kuulunut mitään. Olivatko hengissä, haavottuneita - kuolleita? Varsinkin inttikaveriaan, ja monella kurssilla mukana ollutta.

Salminen käveli munkki toisessa ja kahvi toisessa kädessään Alasen viereen.

"Miten menee?" hän kysyi.

Salmisen kysymys yllätti. Alaselta ei ollut kukaan kysynyt miten menee, ei sodassa eikä siviilissä. Hän joutui keräämään ajatuksiaan hetken.

"Jaa-a. Paremminkin voisi mennä. Alkaa jo tämä sota väsyttää."

Salminen nyökkäsi.

He juttelivat matalalla äänellä. Molemmilla sota painoi. Kaksikko oli palvellut jo armeijassa samassa joukkueessa. He olivat tunteneet 16 vuotta. Se oli pitkä aika.

Ympärillä pyöri monenikäisiä maastopukuisia. Nuoria, 18 vuotiaita varusmiehiä ja vanhempia, harmaapartaisia reserviläisiä.

Alanen oli joutunut tekemään myös ruumiskuljetuksia. Hän muisti kaatuneiden kokoamispaikan, sen makeahkon hajun joka maatuvista ruumiista tulee. Hän oli nähnyt nuorien varusmiestenkin ruumiita. Yksi oli erityisesti jäänyt mieleen, nuoren naisalikersantin kasvot. Tämän vaaleat, pisamaposkiset kasvot, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät. Mutta hänellä ei ollut alaruumista. Itsemurhadrone oli osunut suoraan hänen keskelleen.

Alanen vilkaisi kelloa. Ulkona alkoi jo hämärtää.

"Jaahas, kai meidän pitää jo mennä."

He nousivat ja rutistivat kahvikupit.

*