Kiväärien pauke peitti alleen kesän äänet. Tehdaskombinaatti numero neljän kiväärikomppanian toinen plutoona aloitti harjoituksensa. Jean pyyhki hikeään kävellessään poispäin harjoitusradalta. Hänen plutoonansa oli jo tehnyt päivän harjoitteen. Päästyään kumpareen taakse hän istahti maahan. Rinne vietti kohti pientä jokea. Vesi maistui helteessä.
- Hyvin meidän joukkue kyllä ampui, totesi Alfons, nelikymppinen sorvari istahtaessaan ähisten Jeanin viereen. - Vai mitä sanoo kenraali? hän jatkoi piruillen.
Jean tuhahti. Hän oli ansainnut lempinimen kenraali plutoonansa muilta jäseniltä, lähinnä tietämyksensä takia. Jean oli tosin liian nuori, että hänellä olisi ollut kokemusta suuresta sodasta, toisin kuin Alfonsin kaltaisilla ikämiehillä. Lisäksi Jean oli syntyjään kanadanranskalainen. Vyöllä heiluva eksoottinen tomahawk oli ainoa muisto syntymäpaikasta.
- Vaikka kyllä ne saavatkin tarkkoja olla, Alfons jatkoi itsekseen, - boschesta kun ei koskaan tiedä. Wilhelmi siellä heiluu kruunupäänä ja piiskaa soittaa työläisten selkäperiin. Sellaisilla herroilla ahneus tarttuu jo äidinmaidossa.
Ruoholle istumaan kolisteli myös Stefan. Kombinaatin kuorma-autokuski oli Alfonson sotakaveri suuren sodan ajoilta. Harmaantuvan parransängen poikki kulkeva arpi muistutti menneestä. Stefan tykkäsi kertoa tuopin äärellä sen tulleen saksalaisen upseerin miekasta. Toisinaan upseeri olikin ranskalainen ja syntyhetki toinen poilu-kapina. Jeanille Alfons oli kuitenkin paljastanut ystävänsä arven tulleen tämän kompuroitua kännipäissään portaissa.
Jean antoi silmänsä harhailla kesäisessä maisemassa. Sota olisi ollut niin kovin kaukana tästä paikasta, elleivät taustalla olisi kaikuneet kiväärien pauke ja sotilaiden huudot. Maailmassa oli paljon tahoja, jotka eivät pitäneet kansan pyrkimyksistä hallita itse itseään. Vanha valta sekä vanhat viholliset olivat kärkkymässä tilaisuutta kääntää historian pyörää taaksepäin. Vallankumousta oli suojattava, eikä sitä suojaisi kukaan muu kuin ihmiset itse. Siksi hekin täällä hikoilivat ja viettivät vapaapäiviään äkseeraten. Vanhan vallan suosimia sulkeisia ja muita muodollisuuksia ei onneksi pidetty - kaikki harjoittelu tähtäsi yksinomaan varsinaiseen taistelutoimintaan.
Jean katseli tovereitaan. He olivat kansalaissotilaita, kaikki vapaaehtoisia. Varusteet olivat sitä, mitä kukin oli sattunut saamaan käsiinsä. Syndikaatit eivät edelleenkään olleet saaneet sovittua yleistä asepukua eivätkä varustusta. Tämän vuoksi kansan asevoimat oli ulkoasultaan varsin kirjava. Jopa saman syndikaatin kombinaattien välillä tunnukset vaihtelivat huomattavasti. Se, mikä menetettiin sotilaallisuudessa, korvattiin sitäkin suuremmalla innokkuudella. Jean toivoi sen riittävän.
Kolmannen tasavallan loputtua Saksan voittoon ja neljännen tasavallan kuoltua kätkyeeseensä, Ranskaan oli noussut erilaisten sosialististen aatteiden hallinnoima yhteiskunta. Mukana oli jakobiaaneja, anarkisteja, syndikalisteja sekä marxisteja. Jakobiaanit olivat nousseet valtaan heti Saksan kanssa tehdyn rauhan jälkeen, mutta heidän valtansa päättyi väkivaltaisuuksiin tiettyjen kansanryhmien ottaessa "omaisuuden yhteisomistuksen" liiankin kirjaimellisesti ja alettua ryöstää porvareiksi katsomiensa ihmisten taloja. Ajat olivat olleet sekavat, ja köyhä koalitio tasavaltalaisten, liberaalien sekä sosiaalidemokraattien kanssa, mikä tunnettiin myös neljäntenä tasavaltana, oli pian jakobiaanien lyhyen hirmuhallinnon jälkeen tullut päätökseen. Syndikalistien johdolla maahan luotiin ammattiliittoihin, syndikaatteihin sekä kombinaatteihin perustuva yhteiskunta. Valtio-nimitystä ei haluttu käyttää, sillä se viittasi vanhaan valtaan. Kuitenkin anarkistit, joiden rooli oli vuosien kuluessa kasvanut, kritisoivat syndikaatteja liiallisesta byrokratiasta sekä vallan keskittämisestä. Anarkistien suurin vaikutus näkyi "kansalaisten armeijassa", joka koostui paikallistasolla organisoiduista kaarteista, jotka olivat ottaneet vakinaisen sotaväen aseman. Vain Saksan vastaiselle rajalle sekä ilmavoimien että merivoimien tehtäviin oli luotu kansalliskaarti, joka sai palkkaa. Senkin johtajat valittiin kuitenkin sotilaiden parista.
Jean ei ollut ollut ainoa "työläisten paratiisiin" muuttanut. Varsinkin Kanadan ranskankielisiltä alueilta, mutta myös Afrikasta sekä Kauko-idästä oli maahanmuuttajia. Siinä, missä monelle Ranskan entisistä siirtomaista muuttaneelle entisen emämaan elintaso oli hämmentävä parannus, kanadalaiselle Jeanille ensivaikutelma oli ollut järkytys. Vuosia kestänyt sota oli näivettänyt talouden eikä monta vuotta kestänyt turbulenttisuus rauhanteon jälkimainingeissa ollut parantanut asiaa. Ideoiden muuttaminen todellisuudeksi oli hidasta, ja kuten Jeankin joutui myöntämään, usein tuskallista. Syndikaattien Unionissa puheenjohtajan paikka vaihtui tiuhaan. Viimeisimpänä muutoksena oli vanhuudenheikkoudesta kärsineen, vanhan anarkistin, Emile Pougetin korvaaminen ukrainalaisella emigrantilla, Nestor Mahnolla. Monien mielestä valinta henki kasvaneen Saksan uhan huomioimista. Mahnolla oli ainoana ehdolla olleista kokemusta armeijan komentamisesta.
- Miksi et ole muuten hakenut komentajan paikkaa, Alfons yllättäen kysyi. - Luulisi, että tiedoistasi olisi kovin paljon apua siinä tehtävässä.
Jean tuhahti. - En halua olla lastenvahtina. Enkä komennella ketään. Siihen virkaan on jo muutenkin pyrkijöitä.
Keskustelu hiljeni. Leppeä tuuli antoi armahduksen auringolta. Lukosta avautuvat korvat alkoivat erottaa satakielen laulun pusikossa.
- Ei maar, tästä pitänee lähteä. Eukko lupasi tehdä päivällisen viideksi.
Miehet könysivät ylös, tervehtivät ja lähtivät kukin tahoilleen.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti