Astun toimiston tummasta ovesta sisään. Silmälasipäinen Oberschütze nyökkää ovea kohti. Vaaleaverikkö sihteeri vilkaisee minua nopeasti, samalla kun hänen sormensa tanssivat kirjoituskoneella. Suoristan vaistomaisesti ryhtini, kokeilen solmioni ja univormun takin suoruuden, ennen kuin harppaan napakasti ovelle ja suoritan kolme koputusta.
- Sisään, kuuluu juuri ja juuri äänieristetyn oven läpi.
Harmaapäinen Standartenführer ei nosta katsettaan kun kävelen rivakasti kolmen askeleen päähän pöydästä ja ilmoitan olevani käskystä paikalla.
- Lepo.
Jään seisomaan kevyeen haara-asentoon. Standartenführer silmäilee edessään olevia papereita, kirjoittaa nopeasti ja siirtää paperin kevyellä ranneliikkeellä pois seuraavan tieltä. Ainoastaan kultaisen pöytäkellon vaimea naksutus, paperin suhahtelut ja Prinz-Albrecht-Strassen liikenne antavat kuulua itsestään.
Sekä sydämeni että keuhkoni. Huomaan katseeni yrittävän alkaa harhailla, terästäydyn tuijottamaan Führeriä silmiin Standartenführer takana yläpuolella.
- Missä yksikössä palvelitte aiemmin? Standartenführer kysyy yllättäen.
Nielaisen. Yritän vastata nopeasti, kakomatta.
- Totenkopfin ratsuväkirykmentissä, 3. eskadroonassa, Standartenführer.
- Teillä ei siis ole taistelukokemusta?
- Ei, me emme ehtineet mukaan taisteluihin.
- Ja Ranskaan mennessä olitte jo esiupseerikurssilla?
- Kyllä, Standartenführer.
Standartenführer nostaa katseensa mutta siirtää sen tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen talviurheilu-harrastuksensa päivettämille kasvoille nousee hymy.
- Olette varmasti kadehtinut Kameradeneitanne etulinjassa. Minulla on kuitenkin teille hyviä uutisia: pääsette rintamalle! Ensimmäinen panssariarmeijakunta on pyytänyt meitä lähettämään heille nuoria, innokkaita esiupseereita. Olitte ensimmäinen, joka tuli mieleeni. Lähdette mahdollisimman nopeasti. Kirjurini antaa teille komennustodistuksen. Voitte poistua.
- Kiitän, Standartenführer!
Napsautan asennon, käännyn terävästi ja marssin ovesta ulos. Päässäni humisee ja otan mistään mitään tajuamatta Oberschützen ojentaman vaaleanruskean kansion.
En tiedä itkeäkö vai nauraa.
----
Kiristän manttelini kaulusta. Seison matka-arkkuni vierellä ja odotan kyytiä. Kylmä kevättuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin. Peltotilkku, jota Luftwaffe kutsuu kentäksi, on täynnä sinne sun tänne säntäilevää henkilöstöä. Pitkä, ahdas ja kylmä lentomatka painaa. Ylennyksenikään ei enää jaksa piristää mieltäni.
Valkoisella maalilla huonosti maalattu, alun perin kelta-vihreä henkilöauto pompahtelee kentän reunaan. Pitkä, kumara kuski nousee ja hetken katseellaan etsiskeltyään harppoo luokseni.
- Sturmbannführer, tervetuloa Venäjälle! nukkavieru Oberschütze sanoo jostain asentoa muistuttavasta. Hänen napinläpeään koristaa toisen luokan rautaristin nauha.
- Kiitän, mutta tuokaa tuo rakkine nyt lähemmäs, niin voimme nostaa arkkuni mukaan. Minun täytyy ilmoittautua vielä esikunnassa.
Ällistyksekseni Oberschütze vain nyökkää ja lompsii kohti autoa. Päätän jättää toistaiseksi mainitsematta asiasta. Mutainen auto pompahtelee arkkuni viereen, ja nostamme yhdessä tuumin arkun autoon. Rimpulan oloinen auto jää vinoon sen painosta.
Oberschütze jurnuttaessa autoa pitkin teiksi kutsuttuja rengasuria, katselen lumista, harmaata maisemaa. Aina välillä akseli tavoittaa kiven, ja selkärangassani vihlaisee.
- Tulette Sturmbannführer Kühnin tilalle. Epäonninen tapaus... Miesparka. Partisaanit saivat hänet kiinni matkalla takaisin esikunnasta. Hänet oli naulattu puhelinpylvääseen pistimellä, silmät puhkottuina.
Oberschütze vilkuilee syrjäsilmällä suuntaani puhuessaan. Päätän, että tämä saa riittää.
- Oberschütze! Oletteko te sotilas vai venäläinen juoruämmä?! Vaikka teillä on rautaristi, se ei anna teille mitään etuoikeuksia käytöksenne suhteen. Tästä lähtien puhuttelette niin kuin teille on opetettu. Puhutte vain kun teiltä kysytään. Ymmärrättekö?
- Kyllä!
- "Kyllä" mitä? Ymmärrättekö?!
- Kyllä, Sturmbannführer!
Loppumatka esikuntaan sujuu hiljaisuuden vallitessa. Miehille pitää opettaa, mikä olen miehiäni. Edeltäjäni on voinut kaveerata miehistön kanssa, mutta sellainen ei sovi oikealle johtajalle.
Esikunta on entisessä kolhoosissa. Pysähdymme konekivääripesäkkeen kohdalle, jossa vartiomiehet tarkastavat paperimme. Toinen samanlainen pesäke vartioi ensimmäistä, mutta siitä pääsemme läpi kädenheilautuksella. Kolhoosin pihalla irtonainen koira räksyttää hetken, ennen kuin toteaa työnsä tehdyksi ja jolkottolee laiskasti takaisin koppiinsa.
Kylmälän jälkeen olevassa eteisessä ilmoittaudun päivystävälle Scharführerille. Hän viittaa kädellään oikealle, minusta vasemmalle, ja sanoo Obergruppenführerin ottavan minut vastaan hetken kuluttua.
Sanottu yllättää minut pahan kerran. Oletin ilmoittautuvani jollekulle Wehrmachtin everstille tai korkeintaan Oberführerille. Astelen heikoin jaloin ruskealla tapetilla sisustetun talon hämärään. Istun penkille ja seuraan mitään näkemättä kirjureiden ja esikuntaupseereiden hyörinää. Ketään ei tunnu kiinnostavan yksinään istuksiva Sturmbannführer.
Kellertävän valkoinen ovi aukeaa ja ulos astuu Brigadenführer. Ponnahdan seisomaan. Minua päätä lyhyempi mies katsoo tummilla silmään tiukasti sekunnin, ennen kuin harppoo pois. Tunnen sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan, kun lasken sekunteja.
Laskettuani enemmän tai vähemmän kolmeenkymmeneen harppaan oven eteen ja pamautan kolmesti.
- Sisään!
Astun hämärään huoneeseen. Se on yllättävän tilava. Tunnistan Obergruppenführer Hausserin. Hänen työpöytänsä on sivuttain oveen nähden. Oikealla on leveä pöytäryhmä. Seinälle on nostettu karttoja.
Napsautan asennon ja ilmoittaudun. Hausserin pienet, jäänsiniset silmät tutkivat minua hiljaisuudessa.
- Lepo.
Jään seisomaan sulkemani oven eteen. Tuijotan vastapäätä olevan ikkunan yläkarmia. Hän ojentaa kätensä. Tajuan, että hän haluaa kansioni.
Hausser istuu ja alkaa lukea tietojani. Hiljaisuus jatkuu.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Hausser nostaa katseensa.
- Meillä on tarpeeksi esikuntaupseereja. Saatte komentoonne kaatuneen Sturmbannführer Kühnin pataljoonan. Se on ollut taisteluissa jo useampia viikkoja. Ryssät yrittävät kukkulajonon haltuun hallitakseen aluetta.
Hausser nousee seisomaan ja kävelee karttojen luokse, viitaten minut vierelleen. Seuraavan tunnin vietän Obergruppenführerin tilannekatsauksessa. Mitä enemmän hän kertoo, sitä enemmän kiven ja myllyn väliin tunnen joutuvani.
- Täydennyksiä tulee tipottain ja ne heitetään yleensä suoraan taisteluun raiteilta. Pirun partisaanit sotkevat paikkoja, Einsatzgruppet eivät tunnu saavan tilannetta aisoihin.
Tilannekatsaus päättyy. Istun autoon pää tyhjänä. Päivä alkaa jo hämärtää, Oberschütze pysyy hiljaa vaikka hän vilkuileekin siihen malliin, että haluaisi puhua. Pelännee partisaaneja.
Saavumme pataljoonan komentopaikkaan pimeyden keskellä. Kuittaan itselleni konepistoolin. Jään seisomaan yksin komentotelttaan, öljylampun valo jaksaa juuri ja juuri voittaa pimeän.
---
Katselen kartan päälle asetettua peitepiirrosta. Tilanne on pahempi kuin oletin. Pataljoona on olemassa vain nimellisesti - suurin osa sen kalustosta makaa edelleen jollain rautatieasemalla Saksan ja tämän jumalanhylkäämän maan välillä. Komppaniat ovat asettautuneet kyliin ja asutuksenryppäisiin siilipuolustukseen. Venäläiset ovat tehneet jatkuvasti hyökkäyksiä, yrittäessään saada niitä haltuunsa.
Saapumisestani on jo toista viikkoa. Sänki kutittaa kasvoja. Ruoka on ollut lähinnä puurontapaista ja kahvi kitkerää korviketta. Ryssät ovat pommittaneet ja ampuneet tykistöllä komentopaikkaa. Pari kirjuria sai naarmuja, yksi kuski kuoli. Öisin häiritsevät röplöttävät kaksitasot.
Käännyn komppanianpäällikön puoleen. Hänellä on jo kunnon parta, lumipuku riekaleinen ja likainen. Silmät tuijottavat eteenpäin näkemättä mitään. Hauptsturmführer toimi vanhimpana vastuussa edeltäjäni kaaduttua. Hän huokaisi kuuluvasti helpotuksesta saapuessani.
Nyt ymmärrän miksi.
Annan hänelle ohjeeksi ryhmittää komppaniansa enemmän itää kohti. Nyt se on hajanaisena pienen kukkulan lounaspuolella. Vaarana on, että vihollinen pureutuu kylään ja pakottaa komppanian vetäytymään. Halki aavan maiseman se tietäisi itsemurhaa.
Hauptsturmführer hätkähtää. Hän tuijottaa minua sekunnin ja nyökkää. Ulos mennessään kuulen hänen helistelevän Pervitin-purkkia.
Venäläiset partiot ahdistelevat linjoja. Varsinkin 5. ja 7. komppanian alueet ovat olleet kiinnostuksen kohteena. Jostain sieltä suunnalta olisi odotettavissa hyökkäys. Olen käskenyt siirtää komentopaikkaa lähemmäs ja tiivistää. 2. ja 3. komppania ovat reservissä, kauempana linjasta. Niiden tehtävä on myös pitää huoltoreitti auki.
Tunnen, että piakkoin alkaisi tapahtua.
---
Tunnen kuinka joku vatkaa jalkaani irti. Ponnahdan ylös ja nostan rinnallani maannutta konepistoolia. Oberschütze työntää kädellään piippua toiseen suuntaan. Hän kertoo, että 1. ja 4. komppanian alueelta on kuulunut jatkuvaa tulitusta. Radioyhteyttä ei ole toistaiseksi saatu. Ulkona on vielä pimeää. Vilkaisen kelloani, se näyttää puoli neljää aamulla.
Pienen metsikön laidalla pystyy näkemään tummaa taivasta vasten maasta kimpoavia luoteja. Kumusta päätellen ryssä painaa kunnolla päälle. Harkitsen lähetin lähettämistä paikalle tiedustelemaan, mutta häntä voitaneen tarvita vielä.
Viideltä tulitus loppuu äkkiä. Menee vielä puoli tuntia, ennen kuin saan nelosen komppanianpäälliköltä viestin: Vihollisen hyökkäys pysäytetty. Omat tappiot minimaaliset.
Tasan kuudelta taivaalta putoaa yhtäkkiä tavarajunan verran rautaa viidennen ja seitsemännen alueelle. Yhtämittaista rytinää kestää vartin verran, sen jälkeen se muuttuu summittaisemmaksi.
Olen ymmälläni. Testaavatko ryssät, mistä kohdin linjamme pettää? Onko tämä harhautus vai oliko ensimmäinen?
Käsken radistia kiivaasti ottamaan yhteyttä komppanianpäälliköihin. Yritys on tulokseton. Käsken komentojoukkuetta ottamaan puolustuslinjat metsäsaarakkeesta. Olemme kahden kukkulan välissä, hieman taaempana. Käsken lähettiä pysymään lähtövalmiudessa.
---
Tilanne on epäselvä. Radisti ei parhaista yrityksistään huolimatta ole saanut yhteyttä komppanianpäälliköihin. Taistelu jatkuu edelleen. Vihollinen ampui lyhyen tunnusteluiskun metsäsaarekkeeseemme. Seisoskelemme Oberschützen kanssa 3.7 cm tykillä varustetun puolitelavaunun takana.
Yhtäkkiä metsästä kuuluu ammuntaa. Konekiväärin repivä ääni, kiväärien paukahtelu. Olemme ampua luoksemme ryntäävän nuoren sotamiehen, joka ilmoittaa vihollisten hyökkäävän metsäsaarekkeen kylänpuoleiseen päätyyn, vaunujen tukemana. Ulommainen pesäke on kuulemma tulittamassa vihollisen sivustaa.
Olen sijoituttanut ovenkolkuttimen toiselle metsäsaarekkeessa kulkevista kahdesta urasta. Olemme siitä muutaman sadan metrin päässä. Sen lävähdykset erottuvat. Nyt alkaa kuulua moottorien möyrynää. Koko metsä tuntuu olevan yhtä aseiden tulitusta täynnä. Kutsun lähetin ja käsken häntä viemään sanan 1., 2., 3. ja 4. komppanioille. 2. ja 3. saisivat valmistautua vastahyökkäykseen 5. ja 7. kylään. Scharführer pokkaa ja polkaisee sivuvaununsa käyntiin ja katoaa sinisen savun mukana.
Oberschütze on polvillaan puolitelavaunun takana. Hän on rauhallinen. Konepistooli roikkuu rinnalla.
- Äänekkäitä nämä venäläiset linnut näin aamuisin, hän sanoo leveästi virnistäen.
Tiheätahtinen rummutus kantaa kivääritulen yli. Puolitelavaunua johtava Unterscharführer nojautuu takalaidan yli ja huutaa:
- Tiedusteluvaunu!
Mietin kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Aseiden ääntä lukuunottamatta mitään merkkejä vihollisesta ei näy. Epäröin lähettää vaunua syvemmälle metsään, epäselvässä tilanteessa.
- Unterscharführer! Ajakaa tätä uraa eteenpäin! Seuraamme perässänne! Joukkue, Schützenreihe!
Lähdemme etenemään rivissä. Pakokaasut kirvelevät silmiä. Luminen pusikko rajoittaa näkyvyyttä. Epäilen pian ajatustani, tätä menoa ajaudumme omien tulilinjalle.
Edessä näkyy liikettä. Lyömme maihin. Pieni panssarivaunu nousee uralle. Se etenee meihin nähden poikittain, oikealta vasemmalle. Puolitelavaunun ampuja ei jäädy - piiskatykin laukaus lähtee parin sekunnin jälkeen. Toinen, kolmas. Vasta neljännen jälkeen vihollinen pysähtyy.
Vaunun perässä tielle toikkaroi jalkaväkeä. Osalla on lunipuvut, osa on ruskeissa vaatteissa. Nostan konepistoolin ja sydän takoen puristan liipaisinta. Tähtäinten näkemisestä ei ole tietoakaan; konepistoolini kiemurtelee kuin elävä olento käsissäni. En tajua ammusten jo loppuneen, vaan puristan edelleen liipaisinta.
Oberschütze harppaa viereeni. Hän nostaa nelikymppisen hetkeksi ylös, ampuu parin-kolmen laukauksen sarjan ja laskee aseen alas.
- Sturmbannführer, vihollinen on vetäytymässä. Mitkä ovat käskynne?
Tuijotan Oberschützeä. Aivoni lyövät tyhjää. Käsky, käsky..?
Oikealta kantautuva huuto "Eteenpäin" herättää minut selkounestani.
- Pistimet kiinni! Joukkue, hyökkäysriviin! Eteen!
Vilkuilen ympärilleni ja näen komentojoukkueen ryhmittyvän. Pumppaan kädelläni ja lähdemme puolijuoksua eteenpäin.
Hyökkäämme siis kahdella joukkueella. Onneksemme ryssät ovat saaneet tarpeekseen; johtajien kaaduttua kukaan ei ole ajamassa heitä eteenpäin. Yksi sotilas luikahtaa kohti lähtöasemia, sitten toinen, kolmas, kunnes kaikki jäljellä olevat juoksevat minkä jaloistaan lähtevät.
Pysäytän ennen kuin tulemme avoimelle. Sydän tykyttää, keho on lämmin, väsymys on poissa. Kehaisen ohimennen hyökkäykseen lähtenyttä nuorta Untersturmführeriä ripeästä aloitteellisuudesta. Palaamme takaisin. Vasta asemissa tajuan hyökänneeni lataamatta uutta lipasta.
Kuinka tyhmä ihminen voi olla?
Olen päättänyt ryhmittää komentojoukkueen uudelleen. Vaihdan lippaan kun alaiseni ovat kiireisiä. Ovenkolkutin on valitettavasti tuhottu - sen edessä on toisen tiedusteluvaunun palavat jäänteet.
Sankarivainajia tulee sinä päivänä muitakin.
Kun hyökkäysten vihdoin päättyessä selaan tappio-ilmoituksia, ihmettelen, onko pataljoonassa enää yhtään taistelukuntoista miestä.
Lähetti on kertonut muutaman venäläisen jääneen vangiksi. Myöhemmin tieto muuttuu, ettei yhtään venäläistä ole jäänyt vangiksi. Linjalta on kuulunut yksittäisiä laukauksia. Päätän olla tekemättä asialle sen ihmeempiä. Totuus on, että tässä tilanteessa vangeista olisi vain riesaa.
Illalla punikit ampuvat vielä muutaman kranaatin.
- Hyvää yötä venäjäksi, kuulen Oberschützen vitsailevan.
---
Tempaudun hereille haukkoen ilmaa kuin kala. Kehoni muistuttaa olemassaolostaan kivulla. Jäseneni ovat jäykistyneet maatessani poterossa manttelin päällä. Ympärillä on pimeää.
- Sturmbannführer, esikunnasta käskettiin teidän mennä ilmoittautumaan.
Vilkaisen kelloani taskulampulla peittäen sen mattelilla. Puoli kaksi yöllä. Olen nukkunut hädin tuskin kolmatta tuntia.
Jatkuva hermojen sahaus näkyy. Ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä päivällä, yöpommituksia. Miehet nukahtelevat niille sijoilleen. Jotkut torkkuvat seisaaltaan puuta vasten nojaten. Olen yrittänyt pitää pataljoonaa liikkeessä, mutta polttoainetta on vähän, eivätkä väsyneet jaksa marssia pitkiä matkoja.
Matka esikuntaan sujuu hyvin. Oikeastaan en tiedä mstkasta mitään, sillä herään Oberschützen avatessa oven ja lentäessäni lähes rähmälleen pihamaalle.
Mietin kokelasaikaani seisoessani Obergruppenführerin oven takana. Näin epäsiistissä kunnossa lienee harvoin ilmoittauduttu kenraalille. Olen peseytynyt viimeksi Berliinissä. Partani on pitkä, naamani likainen, lumipuku repeytynyt sieltä täältä. Konepistooli on poikittain selässäni. En edes huomaa sen olemassaoloa enää.
Hausser avaa itse oven. Annan lyhyen ilmoituksen. Kurkkuni on karhea, silmäni pysyvät hyvä jos auki. Heijaan itseäni edestakaisin huomaamattani.
Hausser tarkastelee minua alhaalta ylös, kuten ensimmäisellä kerralla. Mutta nyt hänen ohuilla huulillaan on pieni hymynkare.
- Teistä näyttää tulleen sittenkin sotilas. Kun saavuitte, mietin mielessäni, oletteko samanlainen riikinkukko kuin useat muut esikuntaupseerit joita Berliini on tänne lähettänyt. Monesta on pelkkää riesaa, osa ei kestä viikkoakaan. Teillä on vielä paljon oppimista, mutta olette oikealla tiellä.
Yhtäkkiä tunnen väsymykseni kaikonneen.
- Kiitän, Obergruppenführer.
---
Pieni auto pompahtelee Oberschützen kiitäessä pienten sotavalojen opastamana rospuuttoteitä pitkin. Yön aikana tiet sentään jäätyvät joten kuten ajokelpoisiksi, ainakin näin kevyelle autolle. Jousitus pohjaa, auto valittaa.
Edessä näkyy valo. Kaksi sotapoliisia viittoo pysähtymään. Hidastamisen sijaan Oberschütze painaa kaasua. Moottori valittaa, sotapoliisit syöksyvät suojaan. Runko pamahtelee, meitä ammutaan.
Kysyn, mitä helvettiä hän tekee.
- Partisaaneja! hän huutaa vastaukseksi.
Vastentahtoisesti olen alkanut luottaa Oberschützeen. Hän ei ole sotilaallisuuden perikuva, mutta taistelussa hän ei pelkää.
Päästyämme parin kilometrin päähän Oberschütze selittää, että partisaanit olivat jonkin aikaa sitten väijyttäneet sotilaspoliisijoukkueen. Ruumiit oli riisuttu, joten väärän univormun käyttö oli odotettavaa.
Päästessämme takaisin yksikköön en saa unen päästä kiinni.
--
Tilanne on käymässä vaikeaksi, erityisesti kylän suunnalla. Neukut ovat voineet pureutua ensimmäisiin taloihin, eikä joukoillamme ole enää mahdollisuutta hallita tulella kylän ulkopuolista aluetta. Iljutschinit pommittavat kylää taukoamatta. Yksinäinen kaksitaso kaartelee alueella ja maalittaa meitä tykistölle.
Katselin aamulla itseäni pienestä peilistä, joka oli jäänyt edeltäjältäni. Takaisin katsoi aivan tuntematon, sänkipartainen, silmäpussinen resupekka. Mietin, kuinka Berliinissä kiikutin univormun pesulaan pienen tahran takia. Naurahdin. Räätälini, vanha mies, saisi varmasti sydänkohtauksen nähdessään asuni tässä kunnossa.
Olen päätynyt yhdistämään 5. ja 7. komppanian yhdeksi. 2. ja 3. komppanian vastahyökkäykset oli pakko peruuttaa, ne olisivat muuten rynnineet keskelle tulimyrskyä. Olen vaatinut uutta tulenjohtajaa kaatuneen tilalle. Tykistö ilmoittaa ammusten olevan lopussa. Kranaatinheittimillä ei ole juurikaan parempi tilanne. Ammuksia on kiikutettu jalkapatikassa yötä myöten komppaniasta toiseen. Kaikki havoittuneet, jotka jaksavat pitää kivääriä kädessään, on komennettu takaisin täydennusmiehiksi.
Mikä sotku.
Pahinta on panssarintorjunta-aseiden puute. T34:ia on jouduttu torjumaan kasapanoksilla ja improvisoiduilla miinoilla. Pst-kivääreistä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.
Olen puntaroinut 2. ja 3. sekä komentoyksikön vetämistä kylän takana sijaitsevaan metsikköön. Pystyisimme hallita tulella sivustaa, mutta samalla antaisimme venäläisille entistä suuremman katvealueen, jota pitkin siirtää joukkoja. Joten jäämme paikoillemme.
Venäläisten ei tarvitse kuin potkaista kerran, niin luhistumme kasaan.
---
Tällä kertaa hyökkäys alkaa illalla, pari tuntia ennen auringonlaskua. T34:t rynnivät jalkaväki päällään kylään. Samaan aikaan metsikköömme sataa tykistötulta. Yritän tulessa huutaa radistille ohjeita, mutta se on toivotonta. Paineaallot viskovat lunta ja jäätynyttä maata. Sirpaleet vongahtelevat. Käteni vapisevat, tunnen kuinka ohimoita puristaa ja hermoni venyvät katkeamispisteeseen.
Minun on pystyttävä kasassa, hoen itselleni. Jos romahdan, koko pataljoona on mennyttä.
Kylästä nousee valoammus. Se tarkoittaa vetäytymistä.
Huudan radistia ottamaan yhteyttä divisioonaan ja vaatimaan mitä tahansa tukea, mitä on saatavilla. En kuule mitä hän vastaa, sillä viereen tullut ammus paiskaa minut poteron seinään.
Sekavana, tietämättä mitä teen, hoippuroin ylös poterosta. Selkiemme takana punainen taivaanranta hehkuu verenkarvaana, idässä taivas on musta kuin kaivo. Hengitys ja pakokaasut tiivistyvät valkoisiksi pilviksi.
Kuoleman maisema, ajattelen, kun tunnen kovan iskun ja kaadun maahan.
Havahdun kun kasvoilleni läpsitään. Erotan juuri ja juuri Oberschützen kasvot. Taustalla kuuluu kirkuna, josta on vaikea erehtyä.
- Stukat! Oberschütze kiljuu keuhkojensa täydeltä. - Stukat! Ovat täällä!
Stukien ohjaamokuomut välähtelevät niiden kääntyessä syöksyyn. Pasuunat soivat, uusi välähdys kun ne oikaisevat syöksystä, maa tärähtää ja patsas nousee ylös kuin valtavat sormet, jotka tavoittelevat munivia kuolemanlintuja.
Menetän uudestaan tajuntani.
---
Seison tutun maalaistalon käytävällä. Vasen käteni on siteessä, samoin koko keskivartaloni niin, etten pysty istumaan kovinkaan hyvin. Kipuja ei ole onneksi, Sanitärscharführer, joka näytti ihan Himmleriltä, pisti tarpeeksi morfiinia.
Obergruppenführerin ovi avautuu ja ulos astuu nuori Sturmbannführer. Hänen univormunsa on moitteettoman siisti, kasvot puhtaat ja ajellut, vaalea tukka siististi kammattu. Laatat sädehtivät tuoreuttaan. Arvaan hänen olevan seuraajani. Sinisissä silmissä välähtää inhon ja ylemmyyden tunne, kun hän katselee resuista, veristä ulkomuotoani.
- Aa, Sturmbannführer, tulkaa toki sisään, kuulen Hausserin virkahtavan leppoisasti. Hetken aikaa näen kenraalin tilalla vanhan miehen, hänen kasvoillaan risteilevien uurteiden verkon, vuosikymmenten aikana raskaiden huolten uurtamien.
Se kestää vain hetken.
- Pataljoonanne tullaan vetämään linjalta ja korvaamaan toisella. En ole vielä päättänyt, hajotetaanko se ja miehet jaetaan toisiin yksiköihin täydennykseksi vai täydennetäänkö se uudeksi, Hausser sanoo, äänessään ja ryhdissään taas saksalaisena ammattiupseerina.
Hän kääntyy katsomaan ulos, räntäsateeseen, ja katsoo minua sitten syrjäsilmällä.
- Teitte muutamia taktisia virheitä, jotka antoivat viholliselle mahdollisuuden hyödyntää tuli- ja määräylivoimaansa. Ette jättäneet kunnollisia reservejä, ja työnsitte kaiken etulinjaan jauhettavaksi. Pahimmoilleen moiset virheet olisivat voineet uhata koko divisioonaa, jos vihollinen olisi saanut aikaan läpimurron.
Seison hiljaa. Olen rauhallinen. En tiedä johtuuko se morfiinista.
- Obergruppenführer, kaikella kunnioituksella, siinä tilanteessa, missä pataljoonani oli, en olisi voinut toimia toisin. Kaukovaikutteisten pst-aseiden ja kuljetusvälineistön puute pakotti minut staattiseen puolustukseen. Komppaniat olivat alimittaisia taisteluvoimiltaan, joten minun täytyi käyttää niitä kaikkia, jotta linjalla olisi ollut jotain mahdollisuutta kestää. Vihollisella taas oli käytössään kaukovaikutteista suorasuuntaus- ja epäsuoraa kalustoa. Minun oli otettava riski ja pakotettava vihollinen lähitaisteluun. En keksi miten olisin voinut toimia toisin. Myönnän, että ilman Stukien ratkaisevaa tukea vihollinen olisi voinut pakottaa komppaniani ulos kylästä aukealla, mikä olisi tarkoittanut niiden tuhoa. Stukien tuhottua vihollisen hyökkäyksen toisen vaiheen komppanianpäälliköitteni aloitteellisuus vastahyökkäykseen mahdollisti kulutetun ja hajanaisen vihollisen lyömisen.
Hausser katsoo minua ja hänen huulilleen nousee leveä hymy.
- Sturmbannführer, te olette oppineet. Minusta on harmi menettää teitä, mutta toivon, että luunsahaajat saavat vammanne kuntoon ja palaatte palvelukseen. Meillä on teille kyllä käyttöä.
- Kiitän, Obergruppenführer! Minulla olisi yksi asia, jota haluan teiltä pyytää.
- Jatkakaa, Hausser vastaa epäluuloisena.
- Toivon, että Oberschütze Müllerille esitetään ensimmäisen luokan rautaristiä hänen teoistaan. Haavoitettuani ja ollessani kykenemätön johtamaan, hän otti komentoonsa komentojoukkueen ja viestitti komppanianpäälliköille haavoittumisestani. Hän myös johti puolustustaistelua asemissa.
- Hän on varmasti rautaristinsä ansainnut, jos kerran te sitä ehdotatte. Hyvä on, katson mitä voin tehdä.
- Kiitän, Obergruppenführer!
Hausser astuu eteeni ja puristaa lujasti kättäni.
- Hyvää matkaa, Sturmbannführer. Tulkaa pian takaisin.
*
PS: Tarina on täysin fiktiivinen, vaikka se sisältää joitain faktuaalisia elementtejä. Henkilöiden näkemykset on pyritty kuvaamaan kuten aikalaiset olisivat sen saattaneet kokea. Kertomus ei pyri oikeuttamaan natsi-Saksan ja SS:n tekoja tai itärintamalla molemmin puolin tapahtuneita sotarikoksia. Lukija muistakoon, että minä-kertoja on aina epäluotettava lähde, ja kriittinen ajattelu on paikallaan.
