Operaatio Sodoma

PROLOGI
Pysähdymme. Päällystetty tie päättyy. Viimeinen pari sataa metriä ovat röykkyistä, kivistä uraa, jota ei kuljeta edes maasturilla. Korkeilla kivimuureilla varustettu talo on maisemassa ainoa monen kilometrin säteellä. Kuitenkin olemme kätevästi kaupungin laidalla.

Nostamme reput ja kameralaukut mukaamme ja päästämme vuokrakuskimme paluumatkalle. Espanjalaisittain on viileä päivä, mutta meillä hiki puskee pintaan jo seisoskelusta. Lähdemme astelemaan hitaasti pientä polkua kivien välissä. Valvontakameroita ei näy, mutta oletamme meitä tarkkailtavan tiukasti.

Puolen tunnin päästä istumme verannalla katsellen hienoa näkymää kohti merta viettävästä laaksosta. Viinipuiden rivit jatkuvat horisonttiin. Tälle puolelle taloa käy tuulenviren, joka vilvoittaa sopivasti.

Isäntämme on huolehtinut eteemme kupit jääteetä. Hän näyttää edelleen jäntevältä, vaikka siilitukka ja lyhyt parta kuvastavat harmaan ja valkoisen eri sävyjä. Sinivihreät silmät tuijottavat tummien kulmien alta rävähtämättä, vaikka ääni ja eleet ovat ystävällisiä. Pihalla turvamiehet kulkevat asemapaikasta toiseen. Hihnassa riippuvat haulikot.

Olemme saaneet harvinaisen tilaisuuden haastatella miestä, jota Suomessa odottaisi elinkautinen maanpetoksesta. Timo "Sakke" Saukkosen nimi aiheuttaa edelleen vihaa ja pelkoa, vaikka sodasta on yli 30 vuotta.

Emme ole täällä kuitenkaan pelkästään Saukkosen takia. Tarkoituksenamme on selvittää tapahtumakulkuja, jotka johtivat sotaan ja siihen, että suomalaiset kääntyivät toistamiseen toisiaan vastaan. Meitä kiinnostaa Saukkosen lisäksi toinen nimi: Erik Iivo Hagsvik.  "Kapinakenraali" on edelleen Suomen vihatuin mies. Lukemattomat salaliittoteoriat spekuloivat, ettei hän kuollutkaan Puistolassa, vaan onnistui piiloutumaan maan alle ja pakenemaan ulkomaille, eläen nykyisin turvattua elämää uudella nimellä.

Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Edessämme istuu mies, joka kuului Hagsvikin luotetuimpiin miehiin ja joka teki juuri niin: pakeni Venäjän ja Ruotsin kautta oikeudenkäyntiään. Vain murto-osa Kalevalan kansantasavallan ylimmästä johdosta joutui koskaan vastaamaan teoistaan; ainoastaan verekseltään kiinnijääneet sekä Venäjän myöhemmin kansainvälisen painostuksen takia luovuttamat.

Jouduimme tekemään pitkän selvitystyön päästäksemme kontaktiin kalevalaisten maan alle painuneiden verkostojen kanssa. Aika on harventanut joukkoa, eivätkä kontaktit vaikuta enää olevan kovinkaan aktiivisia. Kalevalaisten keski-ikä alkaa olla pitkälti yli kuudenkymmenen, joten on viimeisiä aikoja kerätä vielä olemassaolevia muistikuvia ja käsityksiä tapahtumista. Hallituksen joukoissa taistelleiden "vapaussoturien" muistelmia on kerätty ja julkaistu vuosien varrella, mutta vastaavat teokset uupuvat kalevalaisten taholta.

Haastattelun ehtona on, ettemme paljasta Saukkosen olinpaikkaa tai nykyistä nimeä. Alkuperäisiä, suomalaisia nimiä saamme luvan käyttää, sillä "ne ovat kuitenkin tiedossa". Kysymyksiä on pitkä lista, sillä Saukkonen on antanut luvan vain yhteen haastatteluun.

Ensin hän haluaa kuitenkin kertoa nykyisestä elämästään. Kierreltyään maailmaa hän kertomansa mukaan oli saanut kasaan mukavan summan, jolla osti ränsistyneen huvilan maineen itselleen. Nykyisin hänet tunnetaan alueella viininviljelijänä ja gastronomistina, sillä useat kaupungin ravintolat tarjoavat hänen lähellä tuotettua viiniään sekä juustoa ja lihaa. Saukkonen on selvästi onnistunut uuden elämänsä rakentamisessa. Pyydämme lupaa aloittaa haastattelu, johon hän myöntyy. Saukkosen haastattelua sekä muita lähteitä on käytetty tämän kirjoituksen lähteinä.

SODAN SYNTY
2010-luku oli ollut kansainvälisesti myrskyisää aikaa. Ukrainan ja Syyrian sodat sekä terroriaallot olivat olleet maailman huomion keskipisteenä. Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu oli myös saanut palstatilaa. Suomen ja Venäjän suhteet olivat vuoden 2014 alkujärkytyksen jälkeen palautuneet omiin uomiinsa. Suomi oli pyrkinyt toimimaan sovittelijana USA:n, EU:n ja Venäjän välillä, joissain asioissa myös onnistuen. Vuosikymmenen loppupuolella Ukrainan kanssa käydyt rauhantunnustelut herättivät toiveen pitkän sodan loppumisesta.

2020 -luvulle tultaessa asiat kuitenkin muuttuivat. Venäjän sisäpolitiikka kiristyi ikääntyvän presidentti Putinin pakotettua duuman jatkamaan hänen presidenttikauttaan, peruen samalla vaalit, joiden oli odotettu lännessä muuttavan Venäjän suuntaa. Samalla hän lisäsi entisestään jo muutoinkin laajoja valtaoikeuksiaan. Tämä aiheutti laajoja mielenosoituksia ja kansanliikkeitä vaatimaan Putinin ja duuman eroa sekä uusia vaaleja. Mielenosoitukset laajenivat ja väkivaltaistuivat "katutaisteluiksi", kirjoitti tuolloin Guardian-lehti. Talouspakotteiden heikentämä Venäjän talous oli myös samanaikaisesti alkanut kärsiä ilmastosopimusten aiheuttamasta öljyn kysynnän vähenemisestä. Venäjää vaadittiin kansainvälisesti lopettamaan öljyn sekä kaasun poraukset ja sulkemaan varsinkin ekologisesti herkillä alueilla Siperiassa toimivat pumppaamot.

Suomessa presidentiksi valittiin vihreä ja liberaalia politiikkaa edustanut nuori ehdokas. Hän ilmoitti julkisesti tukensa Venäjän poliittiselle oppositiolle sekä Venäjään kohdistuville ilmastopakotteille. Pääministeri julkisti lausunnon, jonka mukaan Suomi ja Ruotsi tulevat hakemaan Nato-jäsenyyttä vuosikymmenen loppuun mennessä.

Putinin huhuttiin kärsivän Alzheimerista tai Parkinsonista. Ruotsin suurlähetystön tietovuodon mukaan Putinin täytyi pidellä juomalasiaan kahdella kädellä vapinan estämiseksi. Asiantuntijat puhuivat "palatsivallankaappauksesta", jossa Venäjän asevoimien korkeimpaan johtoon nousseet nuoret kenraalit pyörittivät asioita.

Suomessa marginaaliin joutuneet äärioikeistoryhmittymät tekivät kolme terroriteoksi luokiteltua iskua Hervannassa, Oulussa sekä Joensuussa. Lappeenrannassa ja Imatralla tehtiin polttopulloiskuja maahanmuuttajien omistamiin liikkeisiin. Joukossa oli myös venäläistaustaisten omistamia liiketiloja. Venäläismediat repivät otsikoita "Kristalliyöstä", jossa "suomalaiset fasistit vainoavat rehellisiä ihmisiä - -  pääkohteiksi joutuvat varsinkin venäläiset". Moiset uutiset eivät jääneet ainoastaan pienemmille tiedotusvälineille, vaan nousivat valtiollisille uutiskanaville. Asiantuntijoiksi esittäytyneet, joukossa suomalainen Johann Bäckman, kertoivat Suomessa jo pitkään jatkuneesta äärioikeiston vahvistumisesta, jota valtiovalta salaa tuki. Poliisi ja armeija antoivat koulutusta "aseiden käyttöön ja pommien tekoon". Venäjä vaati luovuttamaan Imatran ja Joensuun iskuihin syyllistyneet sekä ne, jotka olivat "harjoittaneet selkeää väkivaltaa Venäjän kansalaisia kohtaan". Suomi kieltäytyi luovutuksesta, vedoten, että Suomen alueella tapahtuneita rikoksia tutkivat Suomen viranomaiset. Suomi kuitenkin tarjosi Venäjälle mahdollisuutta lähettää omia edustajiaan seuraamaan tutkintaa. Venäjä kieltäytyi tarjouksesta.

Venäläisten sotilaskoneiden rajaloukkaukset lisääntyivät. Venäläinen fregatti yritti puskea yhtä Suomen uusista korveteista Suomenlahdella. Törmäys vältettiin täpärästi suomalaislaivan kapteenin nopean reagoinnin ansiosta. Kaksi Suomen ilmatilaan tunkeutunutta Mig-31:stä liikehti uhkaavasti Hornet-parin tullessa tunnistamaan niitä. Liikehtiminen oli "taistelun kaltaista, tulipaikkojen hakemista", kuvasi partiota johtanut yliluutnantti. Ilmeisesti venäläispartiota johtanut kone ei ilmoittanut äkillisestä suunnanmuutoksesta siipimiehelleen, ja koneet törmäsivät ilmassa. Siipimies kuoli koneen ohjaamon murskauduttua. Partiota johtanut lentäjä käytti heittoistuinta ja selvisi. Koneet putosivat taivaalta, onneksi keskelle peltoa ja metsää, eikä sivuvahinkoja näin syntynyt. Suomen viranomaiset toimittivat lentäjän ensin hoitoon ja sen jälkeen tutkintavankeuteen epäiltynä laittomasta rajaloukkauksesta, lento-onnettomuuden aiheuttamisesta sekä kuolemantuottamuksesta.

Venäjä vaati tiukkasanaisesti molempien lentäjien palauttamista. Venäläiset syyttivät Hornettien ampuneen koneensa alas. Netissä ilmestyi ääninauha, jonka väitettiin olevan Mig-lentäjien käymä keskustelu ennen törmäystä. Johtokoneeksi väitetty ilmoittaa: "varoitus... ohjuslaukaus..väistö". Kansainvälinen media nosti tapauksen otsikoihin. Amerikkalainen tiedustelulähde julisti nauhan väärennökseksi. Tästä huolimatta se levisi venäläisessä sosiaalisessa mediassa. Pietarin ja Moskovan Suomen lähetystöjen edessä nähtiin laajoja mielenosoituksia.

"Yritimme turhaan saada audienssia Putinin luokse", Suomen tuolloinen Venäjän -suurlähettiläs kertoo muistelmissaan. "Puhuimme kuuroille korville. Saimme Suomesta reaaliaikaista tietoa tutkinnan edistymisestä. Emme voineet tehdä muuta kuin ilmoittaa presidentille, pääministerille sekä ulkoministerille kotimaahan, että audienssia ei ole luvassa."

Suomen presidentti piti televisioidun puheen, jossa selitti siihen astisen tutkinnan tulokset sekä seuraavat oikeuskäytännöt. Hän tarjosi suorassa lähetyksessä Venäjän viranomaisille mahdollisuutta osallistua tutkintaan ja valaista koneiden kuntoa, lentoreittiä ja muita toistaiseksi epäselviksi jääneitä asioita.

Venäjä ei vastannut presidentin tarjoukseen. Saman päivän iltana Venäjän Suomen-suurlähetystö toi presidentille ukaasin: lentäjät oli toimitettava Vaalimaan raja-asemalle 24 tunnin kuluessa. Mikäli näin ei tapahtunut, Venäjä tulisi vetämään asiasta omat johtopäätöksensä.

Hallitus hälytettiin kriisikokoukseen supistetussa muodossa. Presidentti, pääministeri sekä ulko-, sisä- ja puolustusministeri osallistuivat tapaamiseen Puolustusvoimien johdon kanssa. Sotilastiedustelu ilmoitti Venäjän siirtäneen ilmakuljetteisia joukkoja Pietarin alueelle. Yhteenlasketun määrän arvioitiin olevan noin 30 000 miestä, käsittäen pääosin ammattisotilaista koostuvia yksiköitä. Suojelupoliisi ilmoitti Venäjän suurlähetystön pakanneen tavaransa ja suunnanneen kohti rajaa. Valmiusyksiköiden valmiutta päätetään kohottaa. Ammattisotilasyksiköiden, kuten Ilma- ja Merivoimien sekä nopean toiminnan joukkojen, valmiutta oli kohotettu jo ennalta. Presidentin yritykset "kuuman linjan" käyttöön epäonnistuivat. Puolustusvoimien komentaja antoi käskyn kertauskutsun lähettämiseksi reserviläisille.

Klo 04:26, vain tunti sen jälkeen, kun Venäjän suurlähetystön edustajat olivat siirtyneet rajan toiselle puolelle, Suomen rajanylityspaikoille kohdistui raju tykistöisku. Sitä seurasi maahanlaskuyksiköiden nopea tunkeutuminen rajan ylitse, Suomen puolelle.

Sota oli syttynyt.

TULEVAT JOHTAJAT TAPAAVAT
Venäläisten etujoukot etenivät nopeassa tahdissa Lappeenrantaan ja Imatralle. Hyökkäyskiilan tunkeutuessa Kouvolaan ne kohtasivat ensimmäiset Karjalan prikaatin yksiköt. Kohtaamistaistelut olivat nopeita ja lopputulokset epäselviä. Rannikkoa myöten edennyt haara eteni Haminaan sekä Kotkaan. Karjalaiset onnistuivat pysäyttämään kiilan hetkeksi Kouvola-Lahti -moottoritielle.

Erik Hagsvikin ja Timo Saukkosen kannalta pysäytys tuli liian myöhään. Kohtalo oli heittänyt molemmat miehet samaan kaupunkiin, Lappeenrantaan, jossa he yöunilta herättyään saattoivat vain todeta tilanteen.

Kaksikko oli tavannut ensimmäisen kerran Vekaranjärvellä, Hagsvikin suorittaessa varusmiespalvelustaan. Kersantti Saukkonen oli toiminut hänen kouluttajanaan. Varusmiespalveluksen jälkeen Hagsvik siirtyi opiskelemaan Saimiaan kone- ja automaatiotekniikkaa. Koulukaverien muistelmien mukaan Hagsvik oli pätevä opiskelija, ei sen viinaanmenevämpi kuin korkeakouluopiskelijat yleensä. Joidenkin mielestä hän oli "turhankin tunnokas AMK:iin". Sodan syttyessä Hagsvik oli viettämässä viimeistä opiskelusyksyään ja aloittamassa lopputyötään. Timo Saukkonen taas oli siirtynyt opiskelemaan Maasotakoululle. Maasotakoulun rehtorin ainoa ohje oli "vetää siviilit päälle ja pyrkiä kohti pohjoista ja omia joukkoja", muistelee tuolloin kadettina jalkaväkilinjalla opiskellut.

Venäläiset sotapoliisit kuitenkin piirittivät ja valtasivat Maasotakoulun niin nopeasti, että harva onnistui pujahtamaan pakoon. Yksityisessä vuokra-asunnossa majaillut Saukkonen oli kasarmeissa yöpyneitä tovereitaan onnekkaampi, mutta törmäsi epäonnekseen tiesulkuun. Aseettomana ja vihollisten ympäröimänä, kersantti Saukkosen ei auttanut kuin antautua.

Hagsvikin ja tuhansien muiden Etelä-Karjalan alueella olleiden reserviläisten kannalta tilanne oli valoisampi. Venäläiset eivät juurikaan keskittäneet huomiotaan siviiliväestöön ensimmäiseen pariin viikkoon, joten metsien ja veneellä Saimaan kautta onnistui pakenemaan arvioiden mukaan parisen sataa suomalaisten hallussa oleville alueille.

Hagsvik oli alta kolmikymppinen, hyväkuntoinen aktiivireserviläinen, mutta hän ei liittynyt pakenijoihin. Hänen venäjänkielen taitonsa olisi luultavasti helpottanut pakoa. Jostain syystä hän päätti kuitenkin jäädä Lappeenrantaan. Jotkut kommentoijat ovat pitäneet tätä seikkaa "petturin ensiaskeleena", mutta niin tekivät tuhannet muutkin karjalaiset. Suurimpana syynä lienee ollut epätietoisuus. Televisiokanavat toimivat hyvin vielä usean päivän ajan, jolloin väestö saattoi seurata tilanteen kehittymistä. Uutisissa annettiin ohjeita pommitusten ja sähkö- sekä verkkojen katkeamisen varalta, muttei minkäänlaista ohjeistusta miehitetyllä alueella asuville.

Vasta toisella viikolla Hagsvik uskaltautui ulos asunnostaan. Hän eli suhteellisen vapaalla jalalla kolmatta viikkoa sodan syttymisestä, ennen kuin katupartio kysyi henkilöpapereita. Löydettyään Hagsvikin sotilaspassin hänet vangittiin (miksi Hagsvik kantoi edelleen sotilaspassia mukanaan, on arvoitus. Hänen pitkälle vapaudelleen on etsitty syitä, joista todennäköisimmät liittyvät ulkonäköön ja venäläisten resurssipulaan. Hagsvikin itsensä mukaan häntä oli usein luultu venäläiseksi sekä suomalaisten että venäläisten taholta. Venäläisillä ei myöskään riittänyt joukkoja kunnon selustavarmistukseen ja jokaisen kansalaisen tutkimiseen).

Jo ennen Helsingin valtausta venäläiset olivat alkaneet kysellä halukkuutta värväytyä. Tulokset olivat kuitenkin laihat, johtuen shokista ja vankien pienestä määrästä. Ammattisotilaat ja reserviläiset pidettiin vangittuna erikseen. Väestöstä vangittiin kaikki alta 30-vuotiaat, sotilaskuntoiset miehet sekä ne naiset, joilta tavattiin sotilaspassi. Helsingin romahtaessa vankien lukumäärä sekä värväyshalukkuus olivat kasvaneet. Sotavangeiksi saatuja kuljetettiin myös Lappeenrantaan, mahdollisimman kauas rintamalta.

VASTARINTA YLLÄTTÄÄ VENÄLÄISET
Venäjän pääesikunnan laatima operaatiosuunnitelma, joka tunnettiin leikkisästi "operaatio Sodomana", oli olettanut sodan loppuvan Helsingin valtaukseen. Toisin kuitenkin kävi. Suomalaisjoukot, pääasiassa Porin, Karjalan sekä Panssariprikaatin, tekivät yllättäviä vastahyökkäyksiä. Etujoukot pystyivät pureutumaan lähes Kehä III:lle saakka. Vastarinta vaikutti vain tiukkenevan, kello tikitti. Itä-Euroopassa tapahtui huolestuttavia Nato-joukkojen keskityksiä. YK:n turvallisuusneuvosto oli kutsuttu koolle. Moskovan sekä Pietarin kadut velloivat sotaa vastustavista mielenosoittajista. Poliisille oli annettu lupa ampua kovilla, jos tarve vaatisi. Yhdysvaltain presidentti lupasi kaiken mahdollisen tukensa Suomelle. Sota ei suinkaan yhdistänyt venäläisiä, vaan tuntui aiheuttavan entistä enemmän hajaannusta.

Oliko tullut tehtyä virhe?

Ammattisotilaita kului taisteluissa huolestuttavaa tahtia. Heitä saatettaisiin tarvita vielä sisäisten levottomuuksien tai Naton aggression torjujina. Toisaalta asevelvolliset olivat epäluotettavia. Opposition pelättiin vetoavan palvelustaan suorittaviin varusmiehiin ja puhuvan nämä puolelleen. Valtakunnan teräsnyrkkiä ei kannattanut tuhlata Suomessa epävarman tulevaisuuden häälyessä edessä.

Esiin kaivettiin sama suunnitelma kuin Ukrainan sodan aikana: jo vallatuille alueille tulisi perustaa "kansantasavalta". Sille pitäisi luoda siviilikoneisto ja asevoimat. Etsikkoajan jälkeen entistä suurempi osa sotimisesta ja selustavarmistuksesta voitaisiin siirtää kansantasavallalle ja lopullisessa tavoitteessa kokonaan. Suomalaiset pantaisiin taistelemaan toista sisällissotaa.

Tuossa vaiheessa vangittuja oli tuhatkunta. Sotilastiedustelu määrättiin suorittamaan ensimmäiset värväykset näiden parista. Tarkoitus oli käyttää näitä "ensilinjalaisia" lisävärväyksiin, sillä uskottiin olevan tehokkaampaa käyttää suomalaista värväämään suomalaista kuin vangitsija vangittua. Näiden ensimmäisten joukossa oli Erik Iivo Hagspik.

Motivaatiota tai käytettyä motivointia värväytymiseen voi vain arvailla. Osa Hagsvikin tunteneista on kertonut syyksi kaunan, jota hän kantoi intissä palveltuaan miehistössä. Toisaalta, kymmenet tuhannet muut miehistössä palvelleet ja epäilemättä kaunaiset eivät tehneet Hagsvikin ratkaisua. Historoitsijoiden arvailut vaihtelevat pelosta uhkailuun ja omaneduntavoitteluun. Ehkä lopullinen syy oli kombinaatio kaikista. Tosiasia oli kuitenkin se, että vain kolmisen kuukautta sodan alkamisesta, Eerik Iivo Hagsvik puki päälleen suomalaista M05-maastopukua muistuttavan Anglija-asepuvun ja suuntasi ulos kolminkertaisen piikkilanka-aidan takaa. Seuraavat kolme viikkoa kuluivat värväyskoulutuksessa.

KANSANTASAVALTA SYNTYY
Värväykset pyrittiin alkuvaiheessa kohdistamaan korkeakoulutettuihin, upseereihin sekä virkamiehiin, mikäli heidät oli tunnistettu vangitessa tai vankeusaikana. Jos yksittäisen reserviläisen värväytymistä ihmettelee, on syytä kysyä myös, miksi aktiiviupseereitakin värväytyi ensilinjalaisiin peräti kahdeksan kappaletta. Näitä tekoja on pyritty tulkitsemaan niin, että upseerit pyrkivät voittamaan luottamuksen, saamaan aseita ja sitten pakenemaan takaisin omien luokse. Tulevien tapahtumien valossa näin kuitenkin tapahtui vain kahdesti: kapteeni Aimo Juhani Tamminen sekä yliluutnantti Anni Iines Törmäinen pakenivat värväyskoulutukseen käytetystä Maasotakoulusta ja onnistuivat vaeltamaan metsien läpi suomalaisten joukkojen luo. Loput upseerit päätyivät muodostamaan kansantasavallan ylimmän upseeriston kaaderin.

Näillä värväysretkillä Hagsvik tapasi uudestaan Timo Saukkosen. Saukkosen mukaan tapaamista edeltäneinä viikkoina venäläiset olivat yrittäneet houkutella häntä värväytymään. Nämä "puhuttelut" olivat tapahtuneet erillisessä huoneessa. Tulkkina oli ollut venäläisnainen, joka oli puhunut "hoono soomi". Saukkonen kertoo lähinnä tuhahdelleensa näin onnettomille yrityksille.

Hagsvik oli törmännyt Saukkoseen saapuessaan aliupseerien leiriin ja nähnyt hänet piikkilanka-aidan vieressä tupakalla. Hagsvikin epoletissa oli komeillut yksi valkoinen nauha - jefreiter Hagsvik oli ilmeisesti saanut arvonsa palkkioksi koulutuksestaan ja venäjänkielen taidostaan.

Hagsvik oli osannut kiskoa oikeista naruista - hän oli puhunut kuinka Suomen hallitus oli siirtynyt jo Ouluun saakka, kun historiallinen kaupunki Vaasa oli käynyt liian kuumaksi. Ennen kaikkea hän oli vedonnut värväyksen etuihin: palkkaan, vaatteisiin, tupakkaan sekä ruokaan. Mahdollisuudet edetä virkaportaissa olivat myös erinomaiset pystyvälle miehelle. Hagsvik ei vaatinut kannan ilmoittamista heti, vaan jätti Saukkoselle miettimisaikaa. Hän antoi ohjeeksi, että jos Saukkonen päätti värväytyä, hänen tarvitsisi sanoa vanginvartijoille vain Hagsvikin nimi ja nämä kuljettaisivat Saukkosen pois leiriltä.

Kolmantena päivänä Hagsvikin vierailusta tupakantuskista kärsinyt Saukkonen kuiskasi vartijalle "jefreiter Hagsvik". Hänet toden totta saatettiin heti ulos ovesta. Istuessaan Uazin takaistuimella sisään nakattiin pussi, jossa oli hänen koko omaisuutensa: lompakko, sotilaspassi, hammasharja ja sytkäri.

Ilmeisesti Hagsvikin ehdotuksesta Saukkoselle annettiin hänen suomalainen sotilasarvonsa, vaikkei hän osannut venäjää ollenkaan. Sergeant Saukkonen yllättyi siitä, että Hagsvikin puheet pitivät kutinsa. Ruokaa ja ennen kaikkea tupakkaa sai niin paljon kuin halusi. Vodkaakin, mutta sen Saukkonen jätti toistaiseksi väliin.

Ensilinjalaiset onnistuivat värväämään yhteensä satakunta. Sotavankien värväys onnistui helpommin kuin siviilissä vangittujen. Saukkonen huomasi, että monet sotavangit kärsivät "sotaväsymyksestä, univajeesta, psykooseista ja kaikenlaisista mielenhäiriöistä". Tämän hän huomasi aloittaessaan joukkueensa koulutuksen.

Ensilinjalaisista muodostettiin sotapoliisikomppania. Vastuualueeksi tuli Lappeenranta. Anglija-maastopukujen lisäksi jostain varastoista oli kaivettu Kirza-saappaat (virallisesti käytöstä poistettu) sekä Lifchik-rintakantimet (myös käytöstä poistettu). Kypäriä ei jaettu, koska joukot eivät olleet etulinjassa. Verrattuna moniin venäläisiin joukko nautti huomattavia etuoikeuksia. Tämä oli osa värväystaktiikkaa.

Siviilihallinnon rakentaminen sujui takkuisammin. Virkamiehiä ei ollut tai sitten heitä ei oltu tunnistettu. Tilalle värvättiin tai tunki kaikenkarvaista osaajaa. Noin neljä kuukautta sodan alusta julistettiin "Kalevalan kansantasavallan" perustaminen. Kansantasavalta oli perustettu "kansalaisten kansanäänestyksessä osoittaman mielipiteen perusteella". Ensilinjalaisten sotilaspoliisikomppania oli ollut suojaamassa kyseistä äänestystä.  "Kaikki sen tiesi, että järjestetty juttu se oli", Saukkonen toteaa. "Pari vanhaa mummoa siinä kävi lappuja tiputtamassa, äänestivät kai Kekkosta".

VALLAN PORTAAT
Aika kului. Ensilinjalaisille kiirehdittiin etulinjapalvelusta, vaikka yksikkö ei minkään järjen mukaan ollut valmis. Taistelukokemuksen toivottiin "karaisevan ja lujittavan" joukkoa. Ensimmäiset kaatuneet, oli puoli kumpi tahansa, riittäisivät vaimentamaan epäröinnin.

Kansantasavallan 1. kaartin 1. pataljoonan 1. komppania (kaikki kansantasavallan prikaatit tulisivat olemaan kaarteja, siinä missä Venäjällä kaarti on ansionimi kunnostautuneelle yksikölle), kuten ensilinjalaisia komeasti kalskahtavasti kutsuttiin, sai tulikasteensa Jyväskylän alapuolella. Vastassa oli Karjalan prikaatin tiukka puolustusketju. Hätäinen hyökkäys päättyi verilöylyyn. Paikalle kiirehditty komppania otti rintamavastuun karaistuneelta 7. Mekanisoidun kaartinprikaatin komppanialta. Yllätetty komppanianpäällikkö ei ehtinyt juuri kertoa edes tilannetta, kun hänet määrättiin tukemaan jo hyökkäystä tietä pitkin. Tieosuus oli vahvasti kenttälinnoitettu ja miinoitettu, joten sen valtausta ei oltu varsinaisesti tunnustelujen jälkeen yritetty. Idempänä, noin kymmenen kilometrin päässä, olisi ollut huomattavasti pehmeämpi kohta Karjalan prikaatin sekä Kainuun prikaatin välikohdassa.

Komppania työnnettiin etelän pimeän ja loskaisen talviaamun vielä sarastamatta hyökkäykseen. Lyhyt, tuskin mainittava tulivalmistelu ainakin yllätti karjalaiset. "Kuin pystymetsästä olisivat nousseet", totesi jääkäri Salo päiväkirjassaan.

Valmiiksi kohdistettu ja pelkän radiokuittauksen päässä ollut raskaiden kranaatinheitinten tulisulku pysäytti kuitenkin ensilinjalaiset lähes alkuunsa.

"Tanner jysähti ja sirpaleet vonkui. Olinhan kyllä nähnyt miten kranaattikeskitys pölisee harjoituksissa, mutta ei sitä osannut tai tiennyt odottaa. Oma ryhmä lähti juoksemaan ja muusta joukkueesta en edes tiennyt. Ei siitä selvinnyt kuin kourallinen", Saukkonen muistelee.

Hagsvik, joka toimi ryhmänjohtajana, koki saman. Ryhmä ryntäsi takaisinpäin, suoraan ilmassa viuhuviin sirpaleisiin. Viisaimmat, jotka odottivat keskityksen loppua, pääsivät paikalta suhteellisen vähin vammoin. Käsiasetuli oli minimissään, yllättävästä syystä.

Muutamia jäi nimittäin haavoittuneina ja päästään sekaisin kentälle. Suomalaisia hämmensi suomeksi huudetut tuskanhuudot. "Säikähdin, että perkele, omiako tässä onkin ammuttu! Meinasin lähteä hakemaan niitä mutta kessu esti", kirjoittaa jääkäri Salo. Moni luuli samaa ja pidättäytyi siksi ampumasta näkemiään hahmoja. Seitsemän fyysisesti ehjää mutta poissa tolaltaan olevaa ensilinjalaista jäi vangiksi. Nyt suomalaisille paljastui ensimmäistä kertaa, että maanmiehiä värvättiin sotimaan heitä vastaan.

Tuli-iskun rajuudesta ja hyökkäyksen epäonnistumisesta kertonee se, että osallistuneista hieman alle sadasta takaisin palasi vain 46 (komppanian tukiosat olivat venäläisiä, joten niitä ei laskettu varsinaisesti vahvuuteen).

Selvinneet ensilinjalaiset olivat hämmentyneitä, tokkuraisia ja hetken päästä raivoissaan. Ryssät haluavat tapattaa meidät! oli monen ajatus. Venäläiset tajusivat itsekin, että komppanian tulikaste ei välttämättä ollut ollut edullinen jatkoa ajatellen. Mutta maahan kaatunutta maitoa oli turha itkeä.

Jäljelle jääneet kuljetettiin vallattuun Helsinkiin ja sijoitettiin Santahaminan tyhjiksi jääneisiin kasarmeihin. Joukosta poimittiin ne, jotka olivat osoittaneet jonkinlaista kykyä toimia tulen alla. Loput lähetettiin takaisin Lappeenrantaan toimimaan uudestaan värväreinä. Kansantasavallan armeija tarvitsi tykinruokaa ja lihaa luidensa ympärille.

Kansantasavallan puolustusvoimien komentajaksi nostettiin yliluutnantti Mika Tanninen. Viisissäkymmenissään oleva mies oli hieman outo valinta huipulle. Hän ei ollut upseereista korkea-arvoisin, eikä tausta antanut olettaa mitään piilevää lahjakkuuttakaan. Lähipiiri kuvasi Tannista "huumorintajuttomaksi, yrmyksi ja äreäksi", toisinaan suorastaan jopa sadistiseksi persoonaksi. Alkoholin käyttö oli hiponut ongelman rajaa jo vuosia. Hänet oli selvästi sysätty sivuraiteelle sotilasuralla, odottamaan eläkeikää. Tästä hän kantoi selvästi myös kaunaa Puolustusvoimille sekä entisille esimiehilleen. Ilmeisesti hänen katsottiin olevan tarpeeksi väritön ja ohjailtavissa ollakseen turvallinen valinta komentajan titteliin. Sotilasarvokseen tuore komentaja sai armeijakenraali. Kalevalan kansantasavallan ja Venäjän armeijan välinen sotilasarvon vastaavuus eivät pitäneet aluksi paikkansa - Tannisen venäläiseksi sotilasarvoksi merkittiin pitkään stárshij lejtenánt, mikä vastaa suomalaista yliluutnanttia.

Samanlaista "vetoa ylöspäin" kokivat myös monet muut. Upseerien oli aluksi annettu pitää suomalaista sotilasarvoaan vastaava sotilasarvo, kun taas aliupseerien kohdalla ilmeni suurta vaihtelua. Venäjän kielen taito tai muunlainen kunnostautuminen painoivat vaakakupissa enemmän. Ylenemisaallossa tilanne kuitenkin muuttui. Eerik Hagsvik sai lejtenantin eli luutnantin ja Timo Saukkonen mladshij lejtenantin eli vänrikin arvon. Helsingistä tehtiin uuden valtion pääkaupunki. Tosin tähän pääkaupunkiin liitettiin myös Espoon, Vantaan, Porvoon ja Sipoon alueet. Moinen massiivinen kaupunkiyhtymä olisi tuskin onnistunut Suomessa. Kaupunkiin pystytettiin ensin sotilaskomento, siviilihallinnon - jos sitä sellaiseksi kehtasi kutsua - jäädessä Lappeenrantaan.

ARMEIJA NOUSEE
"Tyhjäntoimittamista", kuvaa Saukkonen muistellessaan tuoreiden kansantasavallan upseerien ensimmäisiä viikkoja. Hienot tittelit ja komealta kuulostavat virat oli, muttei armeijaa jota johtaa. Kaikki kuusi ammattiupseeria ylenivät kenraalikuntaan. Heidät saattoi päivisin tavoittaa "upseerikerholta", kuppi kädessään. Jos varasto tyhjeni, käytiin autolla hakemassa lisää kaupungilta. Jäljelle jääneet asukkaat katselivat ketä tahansa univormuista pelokkaana ja kyräillen. Kalevalan kansantasavallan jälleenrakennus ottaisi aikansa.

Hagsvik erottui joukosta toimintatarmollaan. Hän alkoi insinöörimäisellä otteella kirjoittaa viestejä venäläisten esikuntiin - kerta kerralta aina vain ylemmäs komentoketjua. Suomalais-venäläisessä lyseossa opittu erinomainen venäjä helpotti huomattavasti asioiden hoitoa. Tulikasteen jättämä muisto sai hänet vaatimaan kaikkea: raskaita aseita kuten tykistöä ja kranaatinheittimiä, ilmatorjuntaa, panssarivaunuja, pioneerikalustoa... Useimmiten vastausta ei herunut. Aktiviiset taistelut nielivät kalustoa, paras osa tuli pitää reservissä Naton, Kiinan tai kaduilta nousevan vallankumouksen takia. Pahaisen nukkevaltion virkaheiton luutnantin kirjeet eivät siinä myllyssä paljoa painaneet.

Yksi kirjeistä kuitenkin osui yllättävään maaliin. Itse armeijakenraali Sergej Shojgu, osittain jo vallasta syrjäytetty vanha kenraali, päätti tarttua asiaan. Venäjän laajan valtakunnan lukemattomista sotatarvikevarastoista rahdattiin kaikkea pyydettyä, varastorasvoissa. Kalusto ei ollut aivan ensiluokkaista, mutta kävi paremman puutteessa. On arveltu, että Shojgun yllättävä tempaus oli osa Venäjän kabinettipolitiikkaa. Nuoremmat kenraalit olivat enemmän keskittyneitä mielenosoitusten hajoittamiseen; jos Kalevalan kansantasavalta vahvistuisi tarpeeksi, se voisi onnistua siinä missä Itä-Ukrainan separatistit epäonnistuivat. Idea oli Ukrainassakin ollut alunperin Shojgunin, joka oli epäonnistuessaan joutunut syrjään.

Sotilasasioiden lisäksi ensilinjalaisten tuli vastata myös siviilikysymyksiin, niin kauan kuin siviilihallintoa ei oltu saatu muodostettua. Niinkin perustavanlaatuiset asiat kuin ruoan, veden ja energianjakelu olivat työpöydällä. Kellään ei ollut mitään tietoa, kuinka paljon ruokaa oli esimerkiksi logistiikkaterminaaleissa tai olivatko vedenpuhdistamot, pumppaamot ja voimalaitokset vielä toiminnassa. Paremman puutteessa upseerit säntäilivät itse ympäri Helsinkiä, mukanaan ennen sotaa painettu kaupunkikartta. Yksi vedenpuhdistamo oli käytössä - työntekijät eivät olleet saaneet ohjeistusta valloituksen jälkeisiin toimiin, joten he olivat tulleet työpaikalleen kuten aina ennenkin. Voimalaitokset olivat pois toiminnasta, mutta kolme maakaasuvoimalaa havaittiin päällisin puolin ehjiksi ja käyttökelpoisiksi. Niillä saataisiin katettua ainakin osa energiantarpeesta. Eräs huvittava yksityiskohta on, että Helsinki säilyi kytkettynä valtakunnanverkkoon vielä pari viikkoa valtauksensa jälkeen, ennen kuin joku hoksasi kytkeä solmukohdat pois käytöstä.

Vakavasti ottaen ensilinjalaisilla oli käsissään ainekset inhimilliseen kärsimysnäytelmään. Vaikka Etelä-Suomen talvet olivat lauhtuneet lauhtumistaan, ilman lämpöä ja ruokaa jäljelle jääneet siviilit alkaisivat aiheuttaa levottomuuksia tai kerrassaan kuolla kupahdella, mikä ei ainakaan lisäisi Kalevalan kansantasavallan mainetta ulkomailla. Lisäksi oli olemassa vaara äkillisestä kovasta pakkasjaksosta tai lumivyörystä. Onnena onnettomuudessa sairaalat olivat pysyneet toimintakelpoisina omien varavoimalähteidensä avulla.

Jos Hagsvik profiloitui tuona aikana sotilasasioiden työmyyränä, Timo Saukkonen huolehti siviileistä. "Jotenkin se oli niin surkeaa", toteaa Saukkonen. "Kylmiä kämppiä, varsinkin kerrostalot kun kaukolämpö ei toiminut, kadulla hytiseviä mummoja, kodittomia puistoissa nuotiota polttamassa... Sääli siinä tuli puseroon, ei auttanut mikään." Saukkonen muun muassa järjesti "vanhuksille, sairaille, odottaville sekä lapsille" Venäjän armeijan muona-annoksia. Kalevalan kansantasavallan viirillä varustettu Uaz kurvaili terminaalien pihoilla ja Saukkonen tiukkasi elintarvikkeiden määrää sekä laatua. "Sähkönpuute tietty altisti tavaraa pilaantumiselle, onneksi oli kylmä sää niin suurin osa oli pelastettavissa."

Kansantasavallan kaarteihin oli värväytynyt toista sataa uutta, mutta oltiin vielä kaukana tavoitteesta. Nopeuttaakseen kaartien muodostumista, venäläiset levittivät värväyskehotteita Itä-Siperiassa ja Kaukoidässä. Palkaksi luvattiin 700 euroa kuussa ja automaattinen kansalaisuus. Viitisensataa vastasikin kutsuun, ja pian rintamalla nähtiin "kiinalaisia", kuten jääkäri Salo päiväkirjassaan päivitteli.

Siperialaisten värväys tykinruoaksi aiheutti ristiriitaisia tunteita ensilinjalaisissa. He kokivat venäläisten kävelleen heistä yli. Ehkä värväys nosti epämieluisaa tunnetta pintaan siitä, että he olivat lopulta vain kulissi ja marionetteja suurvallan käsissä. Siperialaiset, joista monet olivat burjaatteja ja näin buddhalaisia, sopeutuivat kuitenkin hyvin osaansa eivätkä jääneet ainakaan jälkeen muista venäläisistä joukoista. Ennen kaikkea, kansantasavallalla alkoi olla vihdoin omia lihaksia.

PRENIKOITA
Kansantasavalta oli saanut armeijan ja arvohierarkian, mutta siltä puuttuivat kunniamerkit. Toimeen asetettiin imatralainen taiteilijaopiskelija Martti Ripatti. Sivarinkäynyt Ripatti oli työhön outo valinta, mutta hän suostui työhön käytännössä nälkäpalkalla. Paljonpuhuvasti mitalit tehtiin kaksipuolisiksi - kielinä suomi ja venäjä.

Urhoollisuudelle taistelussa luotiin kolmiportainen, taistelun ulkopuolella osoitettuun urheuteen kaksiportainen ja muihin yhteiskunnallisiin saavutuksiin neliportainen kunniamerkkijärjestelmä. "Kalevalan kansantasavallan puolustajanristi" oli toiseksi korkein kunniamerkki. Sitä seurasivat 1. ja 2. luokan mitalit. "Kalevalan kansantasavallan kunnianmitalin" ensimmäinen, toinen ja kolmas aste olivat saatavilla myös siviileille. Yhteiskunnallisista ansioista oli saatavilla "Pioneeriristi" sekä "Pioneerimitali" kolmessa asteessa. Korkein kunniamerkki Kalevalan kansantasavallassa oli "Perustajanristi", joka jaettiin sadalle ensiksi värvätylle - puolelle heistä postuumisti. Venäläiseen tapaan armeijakenraali Tannisen rintamusta koristivat pian yksi kappale jokaista mitalia. Myös venäläisen tavan mukaisesti mitaleista ei tehty nauhaa, joten niitä piti kantaa sellaisenaan jopa taistelu-univormussa. Hagsvik ansaitsi Perustajanristin lisäksi Puolustajanristin. Saukkonen taas sai Puolustajanmitalin 1. luokan sekä Pioneeriristin. Hagsvik saattoi vaihtaa epolettinsa majurin yhteen suurtähteen ja Saukkonen kapteenin neljään pienempään.

"HUOJUVA JAKKARA"
Vaikka sotilaallisesti Kalevala alkoi vahvistua, sen yhteiskunnallinen kehitys ei vaikuttanut kovinkaan ruusuiselta. Ruotsalaisen yhteiskuntatutkijan tekemän tutkimuksen mukaan Kalevalan kansantasavallalta puuttui todellinen yhteiskunnallinen ja poliittinen sisältö. Se oli tyhjä taulu, johon jokainen saattoi kuvitella oman sisältönsä. Siksi se toisaalta myös houkutti ympäri maailmaa palkkasotureita äärioikealta äärivasemmalle. Serbian ja Venäjän lisäksi yksikään muu maa ei ollut tunnustanut Kalevalan itsenäisyyttä. Rahana toimi Venäjän rupla sekä erilaiset elintarvikekupongit, joita jaettiin isoimmissa kaupungeissa. Kuvaavaa on, että jokaisessa kaupungissa jaettu kuponki oli erinäköinen ja eriarvoinen.

"Tällä hetkellä Kalevalan kansantasavaltaa ei voi kuvata muuksi kuin sotilasdiktatuuriksi tai sotaherrojen klikiksi", kirjoitti tutkija. Suomalainen Sotakorkeakoulun tutkija majuri Antti Seppänen nimitti suoraviivaisemmin Kalevalaa "huojuvaksi jakkaraksi".

Kansainvälinen painostus oli johtanut siihen, että Kalevala oli käytännössä meri- ja kauppasaarrossa. Sen ainoa henkireikä oli Venäjä. Sodan arvioitiin maksavan Venäjälle "vähintään 10 miljoonaa dollaria per päivä" pelkästään sotilaallisissa kuluissa. Kansantaloustieteen tutkijat ennustivat "Venäjän täydellistä vararikkoa", joka "päihittää jopa tsaarin vallan aikaisen alennustilan".

Kello kävi edelleen, eikä se tuntunut käyvän Kalevalan puolesta.

RINTAMAVASTUU JA ENSIMMÄISET TELOITUKSET
Rintamalle saatettiin vihdoin lähettää kaksi kaartia. Tukevat osat oli edelleen pakko miehittää venäläisillä, mutta verrattuna 1. kaartin tasoon tulokkaat oli saatu koulutettua kelvolliselle mallille. Ensilinjalaiset saattoivat vihdoin kiinnittää huomionsa sotilasasioihin ja operatiivisiin seikkoihin. Tämä tuli tosin ikävänä yllätyksenä osalle kenraalikunnasta.

"Kaverit revittiin operaatiokartan ääreen pystymetsästä ja suoraan kaameasta kohmelosta. Osa oli nappaillut jotain vodkaakin väkevämpää. Ei niistä herroista ollut sotaa johtamaan", Saukkonen muistelee.

Komentovastuu jäi ammattiupseeri-kenraaleita alempien, aliupseereista ja miehistöstä ylennettyjen everstien ja majureiden vastuulle. Kenraaleille keksittiin uusi tehtävä. Yritykset luoda poliittista järjestelmää kansantasavaltaan olivat jääneet pelkiksi yrityksiksi. Olipa maalle valittu jopa presidentti, venäläinen, Suomessa ja Lappeenrannassa asunut liikemies Sergei Kozlov, mutta hän erosi tehtävästään parin päivän jälkeen. Ylimmäksi päättäjäksi ja poliittisen vallan käyttäjäksi muodostettiin kenraalikuvernöörin virka. Tähän nimettiin armeijankenraali Tanninen. Hänen sijalleen kansantasavallan armeijan johtoon tuli kenraalieverstistä armeijankenraaliksi samalla ylennetty Sini Pispala (ollen näin maailman ensimmäinen nainen virassaan).

Venäjän sotilastiedustelu GRU:ta oli pääosin työllistänyt muut asiat, mutta nyt se kiinnitti huomiota Kalevalan alueella mahdollisesti majaileviin "viidennen kolonnan asiamiehiin". Yksivärisissä maastopuvuissa raskaasti aseistautuneet ja suojavarustetut GRU:n joukot etsivät ja pidättivät useita epäiltyjä, joiden uskottiin olleen tärkeissä viroissa ennen sotaa. Monet olivat paenneet, mutta tilalle alettiin valikoida myös "fasistisia sympatioita" osoittaneita. Entinen Supon rakennus muutettiin "kuolemantaloksi", kuten helsinkiläiset sen oppivat pian tuntemaan.

Ensilinjalaiset olivat ensin tietämättömiä GRU:n otteista. Tilanne muuttui, kun GRU:n eversti "marssi esikuntaan ja vaati perustettavaksi salainen turvallisuusorganisaatio", Saukkonen muistaa. Yksi ensilinjalainen eversti nimettiin "Kalevalaisen salaisen poliisin" komentajaksi. Organisaatio tunnettiin siitä lähtien lähinnä sen venäläisellä lyhenteellä KTP. Alkuun jäsenet olivat GRU:n nimeämiä, mutta pian omaakin voimaa alettiin haalia. KTP jakoi GRU:n kanssa Kuolemantalon. Osa toiminnoista siirrettiin syrjemmälle, muun muassa entiseen Metropolia-ammattikorkeakouluun. KTP vastasi toimistaan ainoastaan kenraalikuvernöörille.

Jo GRU:n aikana tapahtuivat ensimmäiset kuolemantapaukset. Ilmeisesti kyseessä olivat osittain vahingot, kun kuulusteltavien terveys petti liian rankkojen metodien alla. "Fasisteja" taas alettiin surmata lähes suorin tein. Syyt ja varsinaiset puhdistuskäskyt ovat jääneet epäselviksi, mutta kyseessä lienee ollut ikiaikainen vallatun alueen varmistaminen ja kapinamielialan hillitseminen. Kuulusteluista ei ole jäänyt pöytäkirjoja, jos kohta sellaisia edes ensikädessä vaivauduttiin tekemäänkään. KTP:n henkilöstö ja "kova nyrkki" koostettiin pääasiassa siperialaisista sekä ulkomaalaisista vapaaehtoisista. Näillä kun ei uskottu olevan tunnesiteitä muuhun väestöön.

Huhut pidätyksistä ja teloituksista alkoivat kiertää. Käytännössä KTP:hen saattoi törmätä jo tavallisessa oikeudenkäynnissä. Oikeuslaitosten toiminta oli keskeytynyt mutta alkanut uudelleen, hetkeksi. Venäläiset sulkivat ne ja henkilöstö jäi näin virkaheitoksi. Ikävään tulkinnanvaraisuuteen jäi sekin, mitä lakia noudetettaisiin. Oikeusistuimet olivat noudattaneet Suomen lakia. Kansantasavallalle oli laadittu perustamisvaiheessa perustuslaki, mutta se oli liian ympäripyöreä varsinaiseen lainkäyttöön. Kansantasavalta olisi tarvinnut kipeästi lainsäädäntöä ja lakikokoelman, mutta se olisi herättänyt liian kiusallisia kysymyksiä. Sen sijaan lainkäyttövalta siirrettiin sotaoikeuksille, jotka "tiedostavat erityiset vallitsevat olosuhteet". Värväystoimintaan siirretyt ensilinjalaiset kuljetettiin nyt toimimaan sotatuomareina.

Kenraalikuvernöörin käskyssä nro. 107 todetaan "perustettavaksi sota-asiantuomioistuimet, joille kuuluvat kaikki siviilihenkilöiden ja harkintansa mukaisesti sotilashenkilöiden tekemät rikkomukset ja rikokset sotatoimialueen ulkopuolella". Sotaoikeuksien toimivallan ulkopuolelle jäi siis kummallisesti varsinaisella sotatoimialueella tehdyt rikokset, ja sotilaidenkin rikokset vain sen harkinnan mukaan. Yhdelläkään sotatuomariksi valitulla ensilinjalaisella ei ollut juridista koulutusta. Sellaisen saaneet yrittivät kyllä värväytyä avustajiksi, kun perustamiskäsky oli annettu, mutta heitä ei hyväksytty. Oikeudenkäyttö oli pikemminkin irvokasta näytelmää kuin todellista.

Saukkonen ei osaa kuvata tuonaikaista suhtautumistaan teloituksiin tai oikeudenkäyttöön. "Ei sitä sen kummemmin miettinyt. Oli niin paljon muita asioita mielenpäällä. Ja kun ne teloitukset oli salaisia, ei sitä miettinyt senkään vertaa. Poissa silmistä, poissa mielestä."

LÖYHÄ HIRSI
Sodan jatkuessa toisen vuotensa puoliväliin venäläiset saattoivat todeta, että sota oli hävitty ja tavoitteissa epäonnistuttu. Kalevalan kansantasavalta pysyi pystyssä vain tekohengitettynä. Venäjä nitisi valtiona liitoksistaan kuin aikoinaan Neuvostoliitto ikään. Sodan pitämiseksi käynnissä ja uusien ammattisotilaiden etujen pitämiseksi houkuttelevina kaikesta muusta oli jouduttu tinkimään. Lännessä Venäjällä vallitsevaa elintasoa verrattiin jo Pohjois-Koreaan. Tilanne oli kestämätön, tarkasteli sitä miten päin vain.

Salaiset rauhantunnustelut aloitettiin Suomen hallituksen kanssa. Ne sujuivat takkuillen, sillä Venäjä vaati ensin, että Kalevalan kansantasavalta jäisi olemaan niille alueille, jotka se oli jo vallannut. Suomalaiset eivät tähän suostuneet. Lopulta, puolen vuoden neuvottelujen jälkeen ja sodan lähestyessä kolmatta vuottaan, saatiin solmittua sopimus. Venäjä vetäisi omat joukkonsa alueelta ja tukensa kalevalaisilta. Venäjä vetosi siihen, ettei sillä ollut oikeutta "itsenäisen valtion asevoimien" aseistariisumiseen, kun suomalaiset vaativat lisäksi kalevalaisten ehdotonta antautumista.

Taistelut taukosivat moniksi kuukausiksi, kun suomalaiset lepuuttivat ja keräsivät joukkoja suurhyökkäykseen. Venäläiset pidättäytyivät etenemästä. Kalevalaiset, jotka eivät sopimuksesta tienneet, onnistuivat puskemaan kahden kaartin pihtihyökkäyksellä Jyväskylään. Siihen rintamalinja sitten asettuikin.

PETOS
Everstiksi ylennetty Saukkonen oli ottanut komentoonsa "Itäisen armeijakunnan", joka hallitsi seutua Imatra-Mikkeli-Jyväskylä. Hän oli sijoittanut esikuntansa Lappeenrantaan. Helsingissä Hagsvik oli ylennetty kenraaliluutnantiksi ja pääesikunnan päälliköksi.

Suurhyökkäys tuli kalevalaisille täytenä yllätyksenä. Panssariprikaatin, Porin prikaatin sekä Karjalan prikaatin yhteiset mekanisoidut joukot iskivät Jyväskylän tasalla. Rintama romahti nopeasti. Venäläiset olivat sijoittaneet omat prikaatinsa kaartien taakse, turvalliselle etäisyydelle. Silti venäläisjoukotkin kärsivät tappioita tykistö- ja ohjustulessa.

Noin neljä päivää hyökkäyksen alkamisesta, aamuyöllä, venäläiset joukot pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti rajaa. Helsingissä joukot nousivat laivoihin.

Saukkonen heräsi siihen, että päivystävä aliupseeri tuli huutamaan "ryssät lähtevät!" Saukkonen ei voinut kuin unenpöpperöisenä katsella sotavalot päällä kohti itää suuntaavia kolonnia. "Venäläisten upseerit olivat ryypänneet tavallista rankemmin", Saukkonen muistelee, "ja se oli jotain se". Saukkosen armeijakunnan kaarti oli heitetty pois Mikkelistä. Imatralla päälle puskivat Immolan rajajääkärit.

Saukkonen antoi käskyn välittömästi vetäytyä kohti Kouvolaa. Vain tunti venäläisten lähdön jälkeen kalevalaisten kolonna suuntasi Kouvostoliittoon.

Viimeinen taisto oli alkanut.

EPÄTOIVON HETKIÄ
Venäläisten lähtö syöksi pääesikunnan sekasortoon. Venäläisten mukana Venäjälle siirtyivät kenraalikuvernööri sekä muutkin kenraalit. Esikunnan päällikkönä Hagsvik huomasi olevansa nyt vastuussa koko Kalevalan kansantasavallasta. Hyökkäyskiilat olivat tunkeutumassa kohti Helsinkiä joka suunnalta. Kaartien taistelumoraalista ei ollut tietoa.

Venäläiset olivat onneksi jättäneet ammus- ja asevarastonsa paikoilleen. Nopeasti suoritettu inventaario paljasti ammuksia satojen tuhansien patruunoiden edestä. Lisäksi joukossa oli tuhansia panssarintorjuntaohjuksia. Niiden jakelu kaarteille alkoi saman tein. Yksi asia oli kuitenkin varma: taisteluitta ei luovutettaisi.

LOPUN AIKA
Saukkosen joukkojen saavuttua Kouvolaan, Itäisen armeijakunnan komentaja oli todennut "kaikkien saavan painua helvettiin" ja kävellyt suorinta tietä lähimpään baariin. Alijohtajat eivät kuitenkaan noudattaneet käskyä, vaan käskivät normaalit puolustusvalmistelut ja vartiopalveluksen. Samaan aikaan suomalaisten kiilat tunkeutuivat jo Lahden esikaupunkeihin. Miksi Saukkonen ei iskenyt venyneen kiilan sivustaan, vaikka hän olisi ollut vain kivenheiton päässä? Saukkonen ei vastaa.

Kaartit olivat vetäytyneet Lahdesta kohti Helsinkiä. Lahteen oli kuitenkin jätetty kalevalaisten salainen ase: tarkka-ampujat. Tarkka-ammuntakoulutus oli aloitettu heti kun mahdollista. Venäläiset olivat suostuneet antamaan kalustoa ja koulutusta: raskasta kalustoa oli rajoitetusti, tarkkuuskivääreitä miljoonia salaisissa tunneleissa. Karjalan prikaatin jääkärit eivät ehtineet kauaa iloita valtauksestaan, kun ensimmäinen mies kellistyi sala-ampujan luotiin. "Siitä tuli pitkä savotta", vuodattaa jääkäri Salo päiväkirjassaan.

Suomen Merivoimat tekivät muutamia tunnusteluiskuja satamaan. Merivoimat olivat ehdottaneet Suomen pääesikunnalle, että Rannikkojääkäriprikaati tekisi maihinnousun, esimerkiksi Porkkalaan, josta joukot pääsisivät nopeasti Helsinkiin "takakautta". Merivoimien suureksi harmiksi pääesikunnan kenraalit kielsivät moisen yrityksen. Rannikkojääkärit kyllä osallistuisivat hyökkäykseen, mutta etenisivät lännestä rannikkoa myöten. Merivoimat korkeintaan tukisivat näitä epäsuoralla tulella.

Kukaan ei tiedä, miten maihinnousu olisi onnistunut, mutta eräs tapahtuma antoi ehkä viitteitä siitä. Ohjusvene ja kaksi partiovenettä tekivät uhkarohkean syöksyn kohti satamaa, tulittaen samalla aseillaan. Ohjusveneet olivat ensin käyttäneet ohjuksiaan maamaaleja vastaan, mutta se oli lopetettu tarpeeksi arvokkaiden maalien puutteessa. Kolmikkoa kohti laukaistiin "useita pst-ohjuksia laajalta sektorilta". Kaksi ohjusta osui yhteen partioveneeseen ja aiheutti sen uppoamisen. Toinen veneistä vaurioitui pahoin. Ohjusvene sai kolme osumaa, joista yksi "väisti muutamilla senteillä" kannella olevan ohjuskopan, sanoo matruusi Puustinen. "Vähän ylemmäs, ja koko töhnä olisi kosahtanut."

Immolan rajajääkärit etenivät Imatralle ja jatkoivat Lappeenrantaan. Sen tyhjenemisestä ilmoitettiin pääesikuntaan. Miksi kenraaleita ei kiinnostanut useiden kaartinyksiköiden katoaminen, varsinkin hyökkäyskiilan sivustassa? Huonosta kelistä johtuen droneilla ei oltu saatu näköyhteyttä poistuviin kaartilaisiin. Näiden entiseen olinpaikkaan oli tehty kuitenkin ilmaisku vain jonkin aikaa poistumisen jälkeen.

Luultavasti kenraalit tiedostivat riskit, mutta Helsinki kajasti edessä huomattavasti tärkeämpänä kohteena kuin muutama rampa kaarti. Pääesikunta nimittäin tiesi, että venäläiset olivat vieneet mukanaan raskaat aseet, kuten ilmatorjunnan, tykistön ja panssarivaunut. Kaarteille oli jäänyt vain lähi-ilmatorjunta ja kuorma-autot. Sellaisella joukolla ei tehtäisi hyökkäystä mekanisoitua taisteluosastoa vastaan.

Lahdessa Karjalan prikaatin joukot olivat jääneet kiinni katutaisteluihin yksittäisten ryhmien ja tarkka-ampujien kanssa. Aikataulu hidastui, muttei vääjäämättömästi. Tarkoitus oli edetä joka suunnasta ja näin ylikuormittaa vähälukuiset puolustajat. Ylivoima olisi musertava.

Kaartilainen Teppo Vesanen oli juuri päättänyt tarkka-ampujakoulutuksensa. Hän oli onnekas: koulutus oli pitänyt hänet poissa rintamalta ennen kuin nyt viimeisillä hetkillä. Hänen oli käsketty ilmoittautua Keravalla esikunnassa. Sieltä hän sai radiopuhelimen, kiväärin ja pistoolin. Vesasen käskettiin hankkiutua Järvenpäähän valvomaan Lahdesta tulevaa tietä. Vihollisen saapuessa Vesasen tulisi antaa ilmoitus ja pidätellä vastustajaa parhaansa mukaan.

Esikunnan läheisyys oli täynnä sinne tänne kulkevia miehiä, ajoneuvoja ja panssarivaunuja. Järvenpäätä kohti kävellessään seutu hiljeni. Vesanen ei pitänyt itseään "mitenkään hyvänä sotilasaineksena".

Hän löysi kerrostalon, josta näki tielle. Vesanen murskasi lasisen alaoven ja tunkeutui sisään. Valittuaan sopivan asunnon, hän ampui lukon auki. Asunto oli täysin kalustettu ja tyhjä. Useimmat siviilit oli kerätty satamaan, pois jaloista. Se oli ainoa Hagsvikin tekemä päätös, jolle suomalaiset antoivat tunnustusta.

Teppo Vesanen teki olonsa mukavaksi. Hän työnsi pöydän ikkunan eteen, samoin kuin nahkaisen laiskanlinnan. Sitten hän jäi odottamaan.

Odotus palkittiin noin kolmen tunnin jälkeen. Ilta oli jo hämärtymässä, aurinko valaisi vielä latvoja. Vesanen huomasi ketjussa tietä pitkin etenevät tiedustelijat. He olivat Porin prikaatista, mitä Vesanen ei tietystikään voinut tietää. Hän otti radion ja lausui kolmesti koodin, joka viesti vihollisen saapumisesta. Sitten hän heitti radion lattialle ja hakkasi sen kiväärinperällä palasiksi. Vesanen jätti aseensa asuntoon ja suori alaovelle. Tunnustelijat olivat ehtineet lähes jo talon kohdille.

"Älkää ampuko, haluan antautua", Vesanen muistaa huutaneensa. Hän toisti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen, jotteivät hermostuneet tunnustelijat ampuisi häntä. Tunnustelijat käskivät hänet polvilleen ja painoivat maahan. Kaksi painoi polvensa kipeästi Vesasen selkään. Sen jälkeen he reuhtaisivat hänet ylös ja tuuppivat kiväärinperillä ja piipuilla tulosuuntaan. Vesanen näki tiellä silmänkantamattomiin Paseja ja miehiä.

Loppu oli alkanut.

VIIME HETKET
Rannikkojääkärit ja Panssariprikaati olivat joutuneet tiukkoihin taisteluihin lännessä ja luoteessa. Porin prikaati oli kiertänyt Lahden ja eteni esikaupunkeihin. Idässä Kainuun prikaati oli ohittanut Lappeenrannan ja työntyi Haminaan ja Kotkaan.

Puistolassa pääesikunta yritti pitää asiat koossa. Se lähetti eversti Saukkoselle viestin, jonka mukaan Itäisen armeijakunnan oli iskettävä Lahteen ja helpotettava näin painetta pääkaupungissa. Seuraavaksi joukkojen oli määrä vetäytyä itse kaupunkiin vahvistamaan puolustusta.

Käsky oli vuorokauden tai pari myöhässä. Saukkosen mukaan hänellä ei ole muistikuvia viimeisistä päivistä. Ehkei hänellä olekaan, sillä hänen alaistensa kuulustelukertomusten mukaan eversti vietti päivänsä "tukevasti perseet olalla".

Hagsvik sai yhden viimeisen viestin Venäjältä. Hänet nimettiin "virkaatekeväksi kenraalikuvernööriksi" ja ylennettiin armeijankenraaliksi. "Kalevalan kansantasavalta on jäävä historiaan vapauden ja demokratian tyyssijana. Venäjän kansa on ihaileva taisteluanne. Loppuun asti! Eläköön Kalevala!"

Kenraalikuvernöörin alue käsitti enää pieniä rippeitä. Maa värähteli ulkona kaikuvasta tulituksesta. Yhteydet olivat poikki. Joukot olivat pilkkoutuneet pieniksi palasiksi jo asutuskeskustaistelun lainalaisuuksien mukaan.

Porvooseen rynnistäneet Karjalan prikaatin etujoukot saivat osansa. Porvoonjoen yli yrittäneet joutuivat keskelle pst-ohjusmyrskyä. Kolme CV-vaunua tuhoutui, useita kuoli ja haavoittui. "Kaartilaiset käyttävät pst-aseita korvaamaan epäsuoraa tulta", todettiin prikaatin sotapäiväkirjassa.

Puistolassa esikunta oli siirtynyt kellarikerroksesta ylempiin kerroksiin. Kuvaukset ja Hagsvikin viimeiset hetket ovat historiankirjoituksen sumussa. Esikunnasta ei selvinnyt montakaan, eikä selvinneillä ollut selvää näköyhteyttä Hagsvikiin. Tulitus sytytti rakennuksen tuleen. Piirityksen tueksi tuodut CV-vaunut tulittivat sirpalekranaattien puutoksen vuoksi alikaliiberi-ammuksilla. Jälki oli hirveää. Ammukset läpäisivät koko rakennuksen läpi ja levittivät mennessään sirpaleita ympärilleen. Valkoista lippua yritti ilmeisesti moni puolustaja vilauttaa, mutta savussa ja taistelun humussa niitä ei huomattu. Vasta kun rakennus oli romahtamaisillaan liekkeihin, karjalaisten upseerit määräsivät tulitauon. Haavottuneita kannettiin ulos, kaartilaiset ja sotilaat yskivät savukaasujen alla. Elävissä ei Hagsvikia löydetty.

Taistelut jatkuivat virallisesti toisen päivän puolelle, ennen kuin puolilta päivin julistettiin yksipuolinen tulitauko. Tosiasiassa taistelut jatkuivat lähes viikon. Hierarkia oli romahtanut, eikä siperialaisilla ja ulkomaalaisilla ollut paljoakaan odotettavaa tulevaisuudelta.

Kesti lähes kuukauden, ennen kuin etsinnät ja pidätykset oli saatu suoritettua. Tästä kesti vielä pari kuukautta, kunnes tapahtumista oli saatu luotua jonkinlainen kuva. Ylimpiä upseereja etsittiin vastaamaan maanpetossyytteisiin oikeudessa. Mutta seula vuoti, ja sekä upseereita että rivimiehiä onnistui välttämään vuosikausien vankilatuomiot.

Eversti Saukkonen ei johtanut joukkojaan vankeuteen. Kun tulitauosta saatiin tieto, hän - epäilemättä kohmelossa - antoi käskyn jokaiselle hankkiutua turvaan miten taisi. Hän itse onnistui kulkeutumaan Lappeenrannan kautta rajan yli.

EPILOGI
Timo Saukkonen istuu edessämme hiljaisena. Hänen silmissään näkyy kosteutta. Saukkonen kaivaa taskustaan kotelon ja pistää sikariksi.

Vuosikymmenten takaiset tapahtumat tuntuvat edelleen painavan kapinajohtajaa. Haastattelun edetessä hän on käynyt vaiteliaammaksi. Tauot venyvät. Aurinko alkaa jo laskea, kohta on aikamme lähteä.

Saukkonen ja muut korkea-arvoiset luulivat olevansa turvassa Venäjällä, mutta kansainvälisen painostuksen vuoksi Venäjä luovutti ensin armeijankenraali Tannisen ja sitten yksi kerrallaan muita upseereita. Saukkonen otti kuulemastaan vaarin ja vaihtoi maisemaa.

Mitä sodasta jäi käteen?

"Ei mitään", Saukkonen vastaa pitkän hiljaisuuden päätteeksi. "Tai ehkä se, että elämä vie outoja ratoja".

Katuuko hän mitään?

"Arvaisitpa", Saukkonen tuhahtaa. "Mutta mennyttä ei voi katua. Ehkä jossain isossa oikeudessa nämäkin punnitaan. Mutta siitä näin yksinkertainen mies ei osaa sanoa mitään."

Jääkäri Salo kirjoitti päiväkirjansa viimeiseen merkintään:

"Paska reissu, mutta tulipa tehtyä."

*

(Tarina on fiktiota, mutta ainakin osittain inspiraationsa saanut Keskisarjan Viipuri 1918 -kirjasta)