Kohtaaminen

Milloin kaksi

Taivaankappaletta

Pimeyden, tyhjyyden matkan takaa

Kohtaavat toisensa

Kosminen vetovoima niitä toisiinsa vetää

Aika-avaruuden pohjassa. 

Anubis

Olen nähnyt taakse

Kuninkaiden laakson sarkofaagien

Kultaisen kaupungin verenpunaisen loiston

Auringon säteissä

Läpi suitsukkeen hämärän

Tunnen pimeyden käytävillä

Tunnen kiven painostavan läsnäolon

Ihmisen luonnon 

Sen vaeltaessa maan päällä 

Pappien ja sotilaiden edessä istuvat

Mies ja nainen

Sisar ja veli

Jumalat maan päällä 

He meitä täällä johdattavat 

Mikä on muuttunut

Jos mikään, koskaan? 

Elät vain niin kauan

Kun nimesi lausutaan

Aavikkotuulen mukana 

Huuhtoutuvat valkoisten luiden ikävä 

Muodostamaan uutta kalkkikiveä

Vain sinun hahmosi

Seisoo Kuolleiden laaksossa

Hiljaa hajoten

Kunnes joku päivä

Aavikko saa sinutkin 

Ja nimesi katoaa

Sillä vain tuuli on ikuinen. 

Жизнь

Жизнь моя 

в твоих глазах

Ты думаешь 

Почему мы 

Вот гуляем 

А Я думаю 

А Я думаю 

Кто, что

Когда, где, почему 

Кто-то стреляет 

пуля с сердцем по мне

А Я думаю 

А Я думаю

Сегодня хороший день 

Умереть. 

*

Myrskynniittäjä

Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri. 

Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä. 

Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita. 

Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti. 

- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause. 

Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä? 

Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.

Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse. 

 

Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea. 

Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta. 

Aloin olla asiantuntija. 

Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut. 

Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa. 

- Kelpaako, Sturmbannführer? 

Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista. 

- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli. 

Nyökkäsin. 

- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas. 

- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena. 

- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti. 

- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin. 

- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu. 

Otin pitkän ryypyn. 

- Tietäisittepä, sain köhäistyä. 

Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä. 

Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme. 

Vanhat jänikset eivät enää säiky. 

*

Kelvoton

Minä koetin

Niin kovasti koetin

Mut' on tehty toiset

Soan työtä tekemään

Kunniaa rinnassaan kantamaan

Hermoheikko

Tasapainoton hörhö

Ei ole sotilaaksi

On vain haudantäytteeksi.

*

Tienhaarassa

Yksi matka lopussa

Polku kuljettu tienhaaraan

Hetken jos hengähtää

Pakkasilta hengen huuruttaa

Tähtitaivaan alla

Etsin Otavan ja Pohjantähden

Tiedän, mistä tulen

Katson matkaa tuota kuljettua

Mutkia ja kiviä täynnä

Raskaan taakan alla

Mutta myös nousuja auringon 

Kauniita näkyjä, iltanuotion tarinoita

Vierelläni kulkeneita

Nauruja helähtäneitä

Vain eteenpäin on kulkijan tie

Sitä tiedä ei, mihin polkusi vie

Silmäkulmasi kultahippua kantaa

Pohjantähteäsi

Joka sinua tulevaan opastaa. 

*

T. G. 191.

Niin he nukkuvat pois

He, jotka ovat nähneet

Pian on viimeinen

Ja sen jälkeen,

Ei ketään

Jokainen heistä

Olisi sen ansainnut

Mutta vain harvat heistä sen saivat

Meidän veremme on heidän muistonsa

Niin kauan kuin sitä on.