Pääkallo

Tuijotin ulos likaisesta ikkunasta. Alhaalla kuului kolinaa, askelia. Veturin vihellys sen lähtiessä asemalta. Imin Junostani sauhun ja puhalsin savurinkulan.

- Tarvitsen uudet sukkahousut. Nämä ovat nuhjuiset, reikiä täynnä. 

Käännyin katsomaan Ronjaa. Hänellä oli roomalainen nenä ja leveät kasvot. Hänen ihonsa oli tummempi kuin berliiniläisten daamien, hiukset olivat mustat ja luonnollisesti kiharat. Huulensa hän oli maalannut tummanpunaisella, liki mustalla värillä. Hän katsoi minua ja hymyili. Poskille nousivat hymykuopat, valkoiset, virheettömät hampaat vilkkuivat paksujen huulien takaa. Vihreät silmät välkähtivät ulkoa tulevassa valossa. 

Hän oli kaunis, vaikka juutalainen. 

Hymyilin, vinosti, kuten minulla oli tapana. Takkini roikkui vastapäisellä penkillä. Puhdas, räätälin sovittama. Kauluksessa loisti kaksi hopeista riimua ja neljä neliötä. Koppalakkini Kuolema tuijotti minua eteisen naulakon hämärästä. 

Olin haavoittunut keväällä. Vammat olivat kehittyneet odotettua vakavammiksi pitkän kuljetuksen ja puutteellisen hygienian takia. Vasen käteni oli käytännössä rampa, ja keskivartaloni arvet estivät kunnollisen kumartumisen. Minut oltiin passittamassa invalidina pois palveluksesta, kunnes sain uuden käskyn perjantai-iltana: minun tuli ilmoittautua maanantaina klo 0900 SS-Obergruppenfuhrer Jeckelnille, noin 500 km päässä olinpaikastani. Kivuliaan ja rasittavan matkan jälkeen olin ilmoittautunut Obergruppenfuhrerille. Hän oli määrännyt, että otan komentooni Sonderkommando 4c:n, jonka entinen komentaja oli onnistunut alkoholisoimaan itsensä toimintakelvottomaksi. 

Olin toiminut pestissäni kolmisen kuukautta. Ymmärsin nyt hyvin edeltäjääni. Nytkin edessäni pöydällä kutsui puolityhjä konjakkipullo. Se ja morfiini pitivät minut jotenkuten järjissäni. 

Ja Ronja. 

Hän ei ollut ainoa tapaus lajissaan. Monilla Sonderkommandon miehillä oli vastaava "patja-juutalainen" kuten heitä nimitettiin. Eikä tämä ollut Ronjalle ensimmäinen kerta. Aiemmin hän oli ollut paikallisen SA-komendantin, mutta mies oli siirretty etulinjatehtäviin. Ronja oli ollut vähällä joutua kaivamaan omaa hautaansa, kuten niin monet heikäläiset. Mutta olin pitänyt hänestä ja säästänyt. 

Ronja oli taiteilija, opiskellut sitä ihan yliopistossa. Asunto oli täynnä hänen maalauksiaan. Asunto oli minun, mutta hän täällä asui. Upseerina, vieläpä yksikön komentajana, sain erivapauksia. 

Sonderkommando koostui sekalaisesta sakista. Osa oli vanhoja poliiseja, osa oli entisiä pikkurikollisia. Osa, kuten minä, olimme invalidisoituneet ja muuttuneet käyttökelvolttomiksi. Paitsi teloittajina. 

Komentajan tehtäväni oli olla lähinnä kumileimaisin. Hauptsturmfuhrer Marquardt toimitti juoksevat asiat. Pääasiassa muona- ammus- ja varustetilannetta, lomia, sairastuneita, haavoittuneita, kurinpitotoimia. Joskus OKW lähetti vaatimuksen uudesta juutalaiskiintiöstä. Joskus OKH. Joskus paikallinen Gauleiter antoi listoja pidätettävistä. Listoja, listoja ja lisää listoja. Milloin ammuttavaksi, milloin pakkotyöhön, milloin värvättäväksi. Erilaisilla virastoilla tuntui olevan loputon nälkä ihmismateriaalille. Toisinaan saimme noottia, ettemme olleet saavuttaneet kiintiöitä. Mutta mistä olisimme yhtäkkiä polkaisseet kaikki ne ihmiset? Tynnyri alkoi olla tyhjä. Kaupungin kaduilla väki väheni ja liikenne hiljeni sitä mukaa mitä enemmän listoja saimme. Loppuviimein vanhat mummot ja papatkin kelpasivat. Berliinissä joku oli herännyt viimein armottomaan työntekijöiden puutteeseen. Olisin halunnut lähettää vastauksena: "ne on jo ammuttu". 

Tasaisin väliajoin juoksimme pusikkoja ja rautateiden viertä partisaanijahdissa. Erityisesti jos raiteet oli taas räjäytetty. Mukana oli Schutzmannschaftia, Sicherungia, Landesschutzen Ostia. Erilaisia takalinjojen yksiköitä ja niiden esikuntia oli pilvin pimein. Rautateilläkin oli omat joukkonsa. Entä sitten kansallisuudet. Volkdeutscheja, RONA-yksiköitä. Kirgiisejä, kaukaasialaisia, georgialaisia, ranskalaisia, slovakkeja, usulmaaneja, virolaisia, tšekkejä, venäläisiä, ukrainalaisia. Varsinainen kansojen sekamelska. Ja samaan aikaan saimme listoja joissa käskettiin ampua tai toimittaa väkeä pakkotyöhön arjalaisuuden nimissä. 

Partisaanijahti oli tylsää ja samalla vaarallista. Metsiin ja soille olisi voinut kadottaa divisioonia. Miinoja ja räjähtämättömiä lojui siellä täällä. Yleensä tyydyin istumaan autossa, adjutanttinani täysi pullo. Annoin innokkaimpien kuolla. 

Katselin Ronjaa, joka aloitti tyypillisen touhunsa. Hänen kauniissa kasvoissaan näin läpikuultavan, hopeisen Kuoleman. Kannoin sitä joka päivä. Kuolemaa. Näin sen niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat vielä elossa. Mitä syvemmälle tuijotin Kuoleman silmiin, sitä enemmän näin itseni. Sen mielettömän virneen antaessani armonlaukausta nuorelle juutalaispojalle joka itki äitiään pehmonalleaan rintaansa puristaen, veren tahrimaa pehmolelua jonka ystävällinen hymy ei hyytynyt. Antaessani hirttokäskyn ja köyden kiristyessä, kun sätkivät ruumiit laskivat alleen ja vanha väkivaltarikollinen hymyili luukunkahvassa. 

Oliko naisissa jokin outo voima, joka piti heidät kiinni elämässä? Aivan kuin he eivät olisi huomanneet Kuoleman vieneen viikatteella kaiken elämän. He vain huolehtivat pesästään. Eikö Ronjakaan tajunnut? Vai ehkä hän tajusi ja juuri siksi teki niinkuin teki? Huolimatta siitä että joku päivä hänen nimensä saattaisi olla listassa, minun osoitteessani. Ja raudoitetut saappaat saattaisivat kolahdella porraskäytävää ylös. Ronja luultavasti huutaisi, itkisi olevansa komentajan naisystävä. Ehkä miehet raiskaisivat hänet ennen heittämistään auton lavalle. Ronja seisoisi kuopan reunalla, itkien. Niin, kuopan, sillä ei sisintä koskettanutta voi kiduttaa vaan armahtaa. Palaisin asuntoon ja hiljaisuuteen. Ronjan tavarat olisivat viellä siellä, hänen taulunsa, hänen hajunsa. Ja minä itkisin, itkisin kuten vain Kuolema voi itkeä. 

Tämä sota oli pian loppu. Kaikki, kaikki oli pian loppu. Näin itseäni kymmenen vuotta nuorempien Sturmbannfuhrereiden kulkevan lomillaan, rautaristien helähdellessä heidän naurusta kohoavien aataminomenoidensa alla. Asetakki roikkuen liian luisevien hartioiden yllä. Ja silti vielä heitäkin nuoremmat sotamiehet puhuivat papoista, vaareista, vanhoista jäniksistä. Ja me, jotka olimme nähneet, katsoimme heitä välinpitämättöminä. Ja he palaisivat kuten mekin, seuraaville lomilleen, katsoen kuten me katsoimme. Välinpitämättöminä, vanhoina jäniksinä, seisoen jähmettyneinä autonvaloissa. Me olimme Kuolema, mutta me odotimme kuolemaa kuten kaikki muutkin. 

Kumosin täyden lasin. Konjakki valui suupieltäni pitkin. Kaivoin tupakkakotelostani pari pilleriä ja pureskelin ne suussani. Huuhdoin suuta kuivattavan jauheen alas lopulla konjakilla, pullosta. Nousin ja asetuin sängylle makaamaan, kädet rintani päälle. 

Vain Kuolema voi nukkua rauhassa.