- Terve! Päätit sitten vähän reippailla, osastonpäällikkö huikkaa iloisesti kaartaessaan paikalle muotivehkeellä, järjettömän kokoisilla renkailla varustetulla maasturilla.
Sitä kutsutaan myös sähköavusteiseksi fatbikeksi.
Vanhanaikaiselle kulkuneuvolleni eli kahta alaraajan uloketta liikuttamalla etenemiselleni on hyvä syy. Joku nimittäin pölli polkupyöräni viikonloppuna. Perintö-Mazdani taas on siirtynyt jo monta vuotta sitten autojobbarin kautta romuttamolle, tietysti ensin niin, että se on myyty jollekin toimitusjohtajalle. Toimitusjohtaja taas on voinut mennä sen jälkeen ostamaan sadan tonnin Mersua rakastajalleen kunhan siitä on tingitty puolentoista tonnin romutuspalkkio pois. Toimitusjohtaja itse tietysti ajaa Teslalla, kuten jokainen joka haluaa olla jotain ja vaikuttaa nuorekkaalta eikä nelikymppiseltä hupparifarkkuhemmolta.
Osastonpäällikkö yrittää hymyillä mutta se on yhtä väkinäistä kuin pelokkaalla koiralla. Se saa minut tekemään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt: kysymään, millainen päivä hänellä on luvassa. Olen ilmeisesti saanut tietämättäni aivoinfarktin, muutoin en osaa asiaa selittää.
Kadun vetoani samantien.
- No siis, me niinku pläänätään sellast ketterää strategiaa, tiiäks. Et mite saatais tiimiläiset niinku diip liidingin kautta fasilitoituu, et selvitään täst murroksest. Et enemmän sellast joustavaa moniosaajaa.
Keskeytän Konsultin sanakirjan ääneenlausunnan ja pyydän kääntämään ainakin puolet sanoista suomenkielelle. Osastonpäällikkö ähkäisee ja kasvoille palaa vaikea hymy.
Kysyn miten yritysostot ovat sujuneet ja kuinka monelle tullaan antamaan potkut, jotta firma tekisi enemmän voittoa, yhdessä hinnankorotusten kanssa, ja jotta niitä moniosaajia tulisi enemmän kun työn määrä pysyy vakiona mutta tekijöiden määrä vähenee.
- Tota, mä en käyttäis sanaa potkut... se on nii negatiivine. Yyteet, yhteistoimintamenettelythä se virallisest on mut musta ois niinku positiivisempää puhuu uudelleenorganisoinnist. Tiiäks ettei niinku tyypit turhaa panikoi ja stressaannu. Stressi tekee huonoo tiim spiritille.
Epäilen ääneen, että enemmän haittaa ja stressiä taitaa tulla siinä vaiheessa kun ensimmäiset lentävät pellolle.
- Mut hei, ei sekää huonoo oo. Siis mieti, sehä on vaa mahollisuus tehä kaikkee mikä ittee kiinnostaa. Niinku matkailla ja vaik mennä johonki taidekurssil.
Epäilen, että osastonpäällikkö on sekoittanut työttömyyden lomailuun.
- No siis, kuitenki, nii se yritysosto on niinku viime metreil. Et älä sitte kovi huutele... mutta näyttää kyl hyvältä meidän osalta. Niinku myyjä tykkää, et meil on visioo ja kasvupotentiaalii. Annettas heidän brändille hyvä koti.
Epäilen, että ainoa myyntipäätökseen vaikuttava tekijä on omistajille tuleva rahamäärä ja toimitusjohtajien kultaisen kädenpurituksen paino. Samoin, kuin meidän toimarimme märkä uni johtaa Suomen suurinta alan yritystä. Ehkä jopa Vapaudenristin lievä kuiskailu aamuisin peilin ääressä masturboidessa ja ajatus linnan juhlien jatkoista pitävät permaseisokkia yllä.
- Heh, sulla on taas noit sun... visioitas. Mut nii, nytku on niinku murros meneillää ja korona ja sellast shittii niin on vähä niinku pakko nostaa hintoi. Ku kato kustannukset nousee.
Epäilen, että hintojen noston ainoa tarkoitus on nostaa yhtiön voittoa. Kun talous menee huonosti, voidaan nostaa hintaa, koska epävarmuus markkinoilla. Kun menee hyvin, voidaan nostaa hintaa kun on varaa. Murroksesta taas on puhuttu sitten 90-luvun laman. Se on jo niin vanha, että on hankkinut jo asunto- ja autolainan ja pukkaa ensimmäistä lastaan lastenvaunuissa. Synttärikakkuun se pyytää olemaan laittamatta kolmekymmentä kynttilää, jotta aamuisin peilistä tuijottava alkavien ryppyjen verkko ei muuttuisi todellisuudeksi. Yritysjohdolle korona on taivaanlahja, sen syyksi voidaan sanoa kaapeista pursuavat luurangot kun kymmenvuotisen nousukauden toilailut olisivat pian tulleet johtajien takapuolilla lunastettaviksi. Eikä edes rehelliseen tyyliin kuten vankiloissa ja bordelleissa.
Osastonjohtaja on kerrankin ilmeetön, mutta porrasjuoksun kepeyttämä askel nopeutuu pikkuhiljaa. Joudun harppomaan perässä.
10 000 millimetrin juoksumme keskeytyy kun taloon kesäksi palkattu nuori marketing manageri ryntää keskelle kilparataa. Hän tervehtii rusketusvoiteen takaa iloisesti osastonjohtajaa. Kaksikon alkaessa niinkuttelunsa marssin seuraavat 15 000 millimetriä omaan työhuoneeseeni.
Älkää kysykö olenko mitannut.
Seuraani liittyy kahvipöydän alta henkilökohtainen assistenttini Make. Vaikka tässäkin firmassa monet assistentit ovat löytäneet itsensä pöytien alta, joko firman pikkujouluissa tai johtajien huoneissa, niin Make on ainoa jolle kategorisesti sallin pöytien alla notkumisen herkkupalojen toivossa. Koiranelämään täytyy liittyä sentään jotain etuja, joista kävelemään vahingossa oppinut karvaton apinalajimme olisi pitänyt poisoppia jo tähän mennessä.
Huoneessani kohtaan ensimmäisen iloisen yllätyksen sitten sen jälkeen kun avokonttorin naapuriloosin Tuppurainen sai kenkää - 97 kesäkuun 7. päivä klo 9.34 mentyään edellisenä päivänä konsulttikoulutuksessa ansaan ja puhuttuaan rehellisesti silloisesta toimitusjohtajastamme syväjohtamisen periaatteiden mukaisesti. Nimittäin huoneessani seisoo kahvikone. Upouusi, kiiltävä kahvikone. Nyt voin vihdoin lukittautua huoneeseeni lopullisesti työpäivän ajaksi ja keskittyä työntekoon. Tosin assistentilleni pitänee rakentaa oma luukkunsa.
Ihminen on materian orja.
*
