Nauru

Missä on naurusi?
Vapauden puutarhasi
Pimeyden keskellä
Synkkien laaksojen tyrannien valta
Murtuu mihin nauru kantaa
Riisuu keisarit vaatteistaan.

Galloping fire riddle

Rising tales of a man
With a tail
Travelling with a woman
Whose eyes see through abyss
Their horses gallop
Along open fields
Like stormy winds of kingdom gone
They sing songs no one can understand

Rise a wolf head
Rise the sun from the east
Of the way of beast
Iron will shall bend
Gold to its will
Steel shall conquer the world
Eight million soldiers
Cry in their minds
To start the wars
Sowing the seeds of rebirth
In lullaby of fire

Morning burns
Morning howls
At the gates of the past
At the gates of death comrades.

Lucifer

Herään. Kurotan oikealla kädelläni tärisevää kännykkää. Olkaluu on lähtemäisillään kuopastaan. Tekopirteä soittoääni tunkeutuu suoraan aivojen vihakeskukseen. Jos haluaa olla maailman vihatuin ihminen, kannattaa säveltää herätystoiminnon musiikki.

Koska valkoinen valo on herättänyt ihmisapinan aivoni, päätän selata itseäni älykkäämpää puhelinta. Mark Zuckerbergin märkää unelmaa selatessani huomaan Hesarin otsikon. Se kertoo miehestä, joka oli halunnut olla aina paras, kunnes oli tajunnut, ettei siitä ole mitään hyötyä. Lopussa mainitaan ohimennen, että nykyisin hän on hyvinvointivalmentaja ja konsultti.

Annan mielessäni raikuvat aplodit tyypille. Kokonaisen aukeaman juttu Hesarissa, eikä tarvinnut maksaa senttiäkään. Kyllä nyt ihmisiä vaeltaa laumoittain hurmostilaisuuksiin, haluamaan olla paras perfektionismista poisoppija.

Olin itsekin aiemmin kympintappaja. Citius, altius, fortius. Piiskasin, hakkasin itseni läpi mistä tahansa esteestä. Mutta loppuunpalamisen tullessa - enkä kyllä nytkään - ole löytänyt mitään valaistumista, jonka voisi panna pakettiin ja myydä kansanjoukoille kalliina viisautena.

Ainoat, mitkä ovat jäljellä, ovat kellastuvat palat paperia kymppiriveineen, jotka saivat minut naurahtelemaan epäuskoisesti löytäessäni ne kymmenvuotissiivouksen yhteydessä: on sitä joku ollut joskus hullu ja tyhmä!

Kaikki tuntui luultavasti samalta, kuin Saatanasta taivaasta pudottuaan. Ei ihme, että piru on niin ilkeä kaveri - kyllä minuakin vituttaa. Joka ikinen päivä.

Perfektionismi on syöpä. Se ei suostu kuolemaan. Sen arvet ovat kaikkialla, ympäri kehoani. Ihminen voi olla julma toisille, mutta älyttömän julma myös itselleen.

Perfektionismi vie aina hautaan. Joko se tapattaa työllä tai jos luulee siitä päässeensä, jäljellä on enää ihmisraunio, joka jaksa nostaa kynääkään.

Hymyilevän naamion takana on tyhjää. Pimeyttä. Voimattomuutta. Itkemättömiä itkuja.

Piiska viuhuu. Se napsahtelee, pamahtelee.

Vihaa ei pidä koskaan aliarvioida. Se on kaikista voimakkain muusa. Se vie sinne minne haluaa. Mutta hinta, mikä siitä pitää maksaa, on sielu.

Elävät kuolleet eivät ole zombeja. Ne ovat entisiä perfektionisteja. Entisiä kilpailijoita elämän kilpajuoksussa. Loppuunkuluneita Perkeleitä.

Revi siitä elämänviisautta. Ei ole olemassa mitään sääntöä, että paskan seasta löytyy lopulta kultahippu. Kysy kullankaivajilta, jotka ovat menettäneet omaisuutensa, perheensä ja terveytensä - mielen että ruumiin - etsiessään sitä hiekanjyvän kokoista palaa alkuainetta. Tai uhkapelurilta, joka on pelannut oman ja muidenkin rahat odottaessaan, että noppa tuo eikä vie.

Ei elämää voi tiivistää latteuksiin. Oman panoksen ja menestyksen välillä on niin heikko korrelaatio, että tiedeyhteisö nauraisi luvun esittäjän takaisin pellolle kaivamaan sarkaojaa.

Elämiä on liikaa, liian monenlaisia. Pitkiä ja lyhyitä, katkeria ja onnellisia, rumia ja kauniita. Standardimalli ei käy. Elämä on liian iso pala pureskeltavaksi kehittyneelle bonobolle. Tietoisuus on pelottava jumala.

Lopulta kyllästyn liikaan ajatteluun. Se tuottaa vain päänsäryn. Nousen ylös. On kiire taas yhteen päivään olottomuutta.

Ihmissuden ystävä

Uskollisuus
Sana vaikein
Sana raskain
Vaan mitä on uskollisuus ihmisen
Verrattuna parhaaseen ystävään
Karvaiseen,
Nelijalkaiseen,
Suojelusenkeliin

Nukkuu vanha koira
Haudalla isäntänsä
Kuoleman rautaporttien taakse
Lähettää ulvontansa
Täysikuulla
Eräänä aamuna
Noiden porttien taakse
Päätyy hänkin
Ja ilolla isäntäänsä tervehtii

Koirat kantavat lahjaa
Uskollisuuden taakkaa
Ehdottomuudella,
Rakkaudella
Ne meille sen antavat

Uskollisin kaikista
On koira.

Illuminati

Taas hukun
Aaltoihin mieleni sisällä
Jossa ihmiset huutavat
Vaienneina
Ajatukset kuin koirat
Jahtaavat omaa häntäänsä

Tulkoon järjen valtakunta!
Logiikan ylivoimaisuus
Tulkoon järjen tyrannia!
Valaiskoon kaikkinäkevä silmä
Mielen pimeimmätkin kolkat!

Tunteiden alkukantainen hämäryys
Menneisyyden tukahduttava paino
Uuden ihmisen tiellä
Himojen ja pahuuden voima
Kuin virta tumma
Meitä täällä kuljettaa

Tulkoon järjen valtakunta!
Kylmän teräksen logiikka
Uuden voiman aika

Tulkoon viimeisen jumalan aika.

Valo mailleen

Valo mailleen painuu
Pimeys saapuu
Etkö tunne
Ajan painoa?
Kuinka se hartioilla
Maata kohti vetää
Aina enemmän painaa
Yö kutsuu
Hiljaa kuiskii
Raskaaseen uneen nukahtamaan
Uneen, kuin tummaan lampeen
Jääkylmän veden syliin
Hiljaa kylmyys jäsenet kangistaa
Kunnes sydämen pysäyttää
Sydämen, joka jo eläissään
Tummuutta kantoi.

Punamusta ruusu

Kiväärien pauke peitti alleen kesän äänet. Tehdaskombinaatti numero neljän kiväärikomppanian toinen plutoona aloitti harjoituksensa. Jean pyyhki hikeään kävellessään poispäin harjoitusradalta. Hänen plutoonansa oli jo tehnyt päivän harjoitteen. Päästyään kumpareen taakse hän istahti maahan. Rinne vietti kohti pientä jokea. Vesi maistui helteessä.

- Hyvin meidän joukkue kyllä ampui, totesi Alfons, nelikymppinen sorvari istahtaessaan ähisten Jeanin viereen. - Vai mitä sanoo kenraali? hän jatkoi piruillen.

Jean tuhahti. Hän oli ansainnut lempinimen kenraali plutoonansa muilta jäseniltä, lähinnä tietämyksensä takia. Jean oli tosin liian nuori, että hänellä olisi ollut kokemusta suuresta sodasta, toisin kuin Alfonsin kaltaisilla ikämiehillä. Lisäksi Jean oli syntyjään kanadanranskalainen. Vyöllä heiluva eksoottinen tomahawk oli ainoa muisto syntymäpaikasta.

- Vaikka kyllä ne saavatkin tarkkoja olla, Alfons jatkoi itsekseen, - boschesta kun ei koskaan tiedä. Wilhelmi siellä heiluu kruunupäänä ja piiskaa soittaa työläisten selkäperiin. Sellaisilla herroilla ahneus tarttuu jo äidinmaidossa.

Ruoholle istumaan kolisteli myös Stefan. Kombinaatin kuorma-autokuski oli Alfonson sotakaveri suuren sodan ajoilta. Harmaantuvan parransängen poikki kulkeva arpi muistutti menneestä. Stefan tykkäsi kertoa tuopin äärellä sen tulleen saksalaisen upseerin miekasta. Toisinaan upseeri olikin ranskalainen ja syntyhetki toinen poilu-kapina. Jeanille Alfons oli kuitenkin paljastanut ystävänsä arven tulleen tämän kompuroitua kännipäissään portaissa.

Jean antoi silmänsä harhailla kesäisessä maisemassa. Sota olisi ollut niin kovin kaukana tästä paikasta, elleivät taustalla olisi kaikuneet kiväärien pauke ja sotilaiden huudot. Maailmassa oli paljon tahoja, jotka eivät pitäneet kansan pyrkimyksistä hallita itse itseään. Vanha valta sekä vanhat viholliset olivat kärkkymässä tilaisuutta kääntää historian pyörää taaksepäin. Vallankumousta oli suojattava, eikä sitä suojaisi kukaan muu kuin ihmiset itse. Siksi hekin täällä hikoilivat ja viettivät vapaapäiviään äkseeraten. Vanhan vallan suosimia sulkeisia ja muita muodollisuuksia ei onneksi pidetty - kaikki harjoittelu tähtäsi yksinomaan varsinaiseen taistelutoimintaan.

Jean katseli tovereitaan. He olivat kansalaissotilaita, kaikki vapaaehtoisia. Varusteet olivat sitä, mitä kukin oli sattunut saamaan käsiinsä. Syndikaatit eivät edelleenkään olleet saaneet sovittua yleistä asepukua eivätkä varustusta. Tämän vuoksi kansan asevoimat oli ulkoasultaan varsin kirjava. Jopa saman syndikaatin kombinaattien välillä tunnukset vaihtelivat huomattavasti. Se, mikä menetettiin sotilaallisuudessa, korvattiin sitäkin suuremmalla innokkuudella. Jean toivoi sen riittävän.

Kolmannen tasavallan loputtua Saksan voittoon ja neljännen tasavallan kuoltua kätkyeeseensä, Ranskaan oli noussut erilaisten sosialististen aatteiden hallinnoima yhteiskunta. Mukana oli jakobiaaneja, anarkisteja, syndikalisteja sekä marxisteja. Jakobiaanit olivat nousseet valtaan heti Saksan kanssa tehdyn rauhan jälkeen, mutta heidän valtansa päättyi väkivaltaisuuksiin tiettyjen kansanryhmien ottaessa "omaisuuden yhteisomistuksen" liiankin kirjaimellisesti ja alettua ryöstää porvareiksi katsomiensa ihmisten taloja. Ajat olivat olleet sekavat, ja köyhä koalitio tasavaltalaisten, liberaalien sekä sosiaalidemokraattien kanssa, mikä tunnettiin myös neljäntenä tasavaltana, oli pian jakobiaanien lyhyen hirmuhallinnon jälkeen tullut päätökseen. Syndikalistien johdolla maahan luotiin ammattiliittoihin, syndikaatteihin sekä kombinaatteihin perustuva yhteiskunta. Valtio-nimitystä ei haluttu käyttää, sillä se viittasi vanhaan valtaan. Kuitenkin anarkistit, joiden rooli oli vuosien kuluessa kasvanut, kritisoivat syndikaatteja liiallisesta byrokratiasta sekä vallan keskittämisestä. Anarkistien suurin vaikutus näkyi "kansalaisten armeijassa", joka koostui paikallistasolla organisoiduista kaarteista, jotka olivat ottaneet vakinaisen sotaväen aseman. Vain Saksan vastaiselle rajalle sekä ilmavoimien että merivoimien tehtäviin oli luotu kansalliskaarti, joka sai palkkaa. Senkin johtajat valittiin kuitenkin sotilaiden parista.

Jean ei ollut ollut ainoa "työläisten paratiisiin" muuttanut. Varsinkin Kanadan ranskankielisiltä alueilta, mutta myös Afrikasta sekä Kauko-idästä oli maahanmuuttajia. Siinä, missä monelle Ranskan entisistä siirtomaista muuttaneelle entisen emämaan elintaso oli hämmentävä parannus, kanadalaiselle Jeanille ensivaikutelma oli ollut järkytys. Vuosia kestänyt sota oli näivettänyt talouden eikä monta vuotta kestänyt turbulenttisuus rauhanteon jälkimainingeissa ollut parantanut asiaa. Ideoiden muuttaminen todellisuudeksi oli hidasta, ja kuten Jeankin joutui myöntämään, usein tuskallista. Syndikaattien Unionissa puheenjohtajan paikka vaihtui tiuhaan. Viimeisimpänä muutoksena oli vanhuudenheikkoudesta kärsineen, vanhan anarkistin, Emile Pougetin korvaaminen ukrainalaisella emigrantilla, Nestor Mahnolla. Monien mielestä valinta henki kasvaneen Saksan uhan huomioimista. Mahnolla oli ainoana ehdolla olleista kokemusta armeijan komentamisesta.

- Miksi et ole muuten hakenut komentajan paikkaa, Alfons yllättäen kysyi. - Luulisi, että tiedoistasi olisi kovin paljon apua siinä tehtävässä.

Jean tuhahti. - En halua olla lastenvahtina. Enkä komennella ketään. Siihen virkaan on jo muutenkin pyrkijöitä.

Keskustelu hiljeni. Leppeä tuuli antoi armahduksen auringolta. Lukosta avautuvat korvat alkoivat erottaa satakielen laulun pusikossa.

- Ei maar, tästä pitänee lähteä. Eukko lupasi tehdä päivällisen viideksi.

Miehet könysivät ylös, tervehtivät ja lähtivät kukin tahoilleen.

*