Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri.
Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä.
Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita.
Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti.
- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause.
Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä?
Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.
Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse.
Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea.
Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta.
Aloin olla asiantuntija.
Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut.
Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa.
- Kelpaako, Sturmbannführer?
Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista.
- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli.
Nyökkäsin.
- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas.
- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena.
- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti.
- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin.
- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu.
Otin pitkän ryypyn.
- Tietäisittepä, sain köhäistyä.
Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä.
Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme.
Vanhat jänikset eivät enää säiky.
*
