Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*

Zeme

 Ulf Haakoninpoika pyyhki hikeä otsaltaan. Kuusimetsä antoi varjoa, mutta silti olo oli tukala. Rengashaarniska ja toppatakki eivät helpottaneet. Vesi oli lämmintä nahkaleilistä, mutta se virkisti silti. 

He olivat kulkeneet jo pitkän matkaa polkua. Erik Erikinpoika oli lähettänyt jokaisen laivan omaan suuntaansa. Ulf ihmetteli, eikö täällä ollut ketään. He eivät olleet nähneet edes eläimiä. Linnutkin tuntuivat kadonneen. 

Miestensä juotua Ulf komensi kaikki liikkeelle. Tunnustelijat kulkivat kaikkien edellä, sitten tuli pääjoukko, takana kulkivat varmistajat. He olivat kokeneita sotureita, mutta synkkä kuusikko nosti ihokarvoja. 

He olivat edenneet taas muutaman tiiman, kun tunnustelijat pysähtyivät ja nostivat kätensä. Kaikki pysähtyivät. Tunnustelija viestitti käsimerkeillä "taloja". Ulf komensi käsimerkeillä kaikki riviin. 

Kuului vain vaimeita helähdyksiä, kun hänen soturinsa olivat rivissä. Ulf lähti kävelemään kohti tunnustelijoita ja pysähtyi heidän tasalleen. 

Nyt hänkin näki. Muutamia taloja, osin maan sisälle rakennettuja. Ketään ei näkynyt, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi asuttuja.

Ulf kutsui näytti merkillä viisikkonsa kokoon. Viisikot johtivat nimensä mukaisesti viittä soturia. Ulf kertoi heille suunnitelman: yksi viisikko kiertäisi molemmilta puolilta ja vahtisi. Kaksi etenisi peräkanaa kylään. Viisikot nyökkäsivät. Soturit olivat tunteneet toisensa vuosikausia, sanoja ei tarvittu. 

Viisikot katosivat metsään. Odoteltuaan tarpeellisen ajan Ulf viittasi oman viisikkonsa eteenpäin. He etenivät kilvet edessä, kirveet ja miekat valmiina. Aukean auringossa hiki virtasi, hyttyset ja paarmat kieppuivat heidän ympärillään. Ulf käski tarkastaa talot pareittain. Savun haju leijaili pihapiirissä, paikka ei ollut hylätty. 

Parit palasivat päitään puistellen. Ketään ei ollut kotona. Taloissa ei ollut juuri mitään arvokasta: muutamia leipiä ja kaloja kuivamassa, puisia työkaluja. Ei jälkeä edes kotieläimistä. 

Ulf sylkäisi pöllyävään maahan. Köyhiä nämä finnit, mokomat kurjat. Missä olivat saagojen kultasuonet, joita shamaanit vartioivat? Kotipuolessa orjatkin omistivat enemmän.

Ulf puri hammasta. Hän olisi halunnut lyödä nyrkillä jotakuta, mieluiten jotakuta finniä. Kaikki vaiva tyhjän takia. Ulf kääntyi Torkel Magnusseninpojan puoleen ja käski sytyttää talot tuleen. Oppisivat, ruojat. 

Pohjanmiehet lähtivät paluumatkalle. Askel oli raskaampi, leilit olivat tyhjempiä. He eivät olleet onnistuneet löytämään lähdettä. Suuta kuivasi, hyttyset ja mäkärät iskivät ahnaasti kiinni paljaaseen ihoon. Jutustelu oli vaiennut, kukin tuijotti edelläkulkevan kantapäitä.

Ulf pyyhkäisi hikeä. Kuului vaimea suhahdus. Hänen edellään kulkenut soturi pysähtyi. Ulf nosti katseensa. Häneltä kesti hetki tajuta, että soturin kaulasta törrötti vasaman pyrstö. Tumma veri purskahti haavasta. Etujoukko oli jatkanut matkaansa jo kymmenkunta askelta, kukaan ei ollut huomannut osumaa. 

"Hälytys!" Ulf karjaisi, omasta mielestään ikuisuuden päästä. Hänen miehensä olivat kääntyneet katsomaan, osuman saanut soturi putosi polvilleen ja kierähti kyljelleen, vaatteet mustana. Ulf veti miekkansa huotrasta. Vasta nyt toiset alkoivat toimia. He muodostivat kehän Ulfin ympärille, valmiina ottamaan vastaan hyökkääjät. 

Mutta metsä pysyi vaiti. Vain kuolevan korina ja paarmojen surahdukset. Ulf käski viisikoiden tarkastaa lähiympäristö. He eivät löytäneet mitään. Ulf kumartui kuolleen soturin viereen. Tämän nuorilla kasvoilla oli välinpitämätön ilme, hänen hailakansiniset silmänsä olivat puoliraollaan. Tumma veri oli sotkenut pitkän, vaalean tukan. Ulf pyyhkäisi nuorukaisen silmät kiinni ja käski ottaa tämän varusteet. Ruumis nostettiin kuusen juurelle ja peitettiin havuilla. Hakan Hakaninpoika, Ulf muisti. Ensimmäisellä retkellään. Vasama olisi voinut osua häneenkin, mutta Ulf pyyhkäisi ajatuksen nopeasti pois mielestä. Se vain häiritsisi ajattelua.

Matka jatkui, mutta verkkaisemmin ja varovaisemmin. Polku laskeutui pieneen notkelmaan. Apaattisuus oli taas ottamassa valtaa. Hiki norui teräskypärien alta, paksut sarkavaatteet kutittivat. 

Ulf ehti nähdä nuolen joka osui Torvald Ygrinpoikaan. Se lävisti hänen vasemman silmänsä. Hän tunsi iskun kilvessään ja näki vasemmalla kuusen alalehvän heilahtavan. 

"Eteenpäin! Pois täältä!" hän karjahti. Miehet alkoivat kompuroida rinnettä ylös. Päällä he muodostivat automaattisesti kilpivallin. Mutta taas metsä oli hiljaa. 

"Pelkurit!" yksi miehistä huudahti. Heillä oli nyt kolme haavoittunutta. Torvald huusi tuskasta kun nuoli kiskaistiin pois. Haava sidottiin, mutta siteet kastuivat nopeasti. Ygrid Jaaninpoikaa nuoli oli osunut käsivarteen, Leif Eerikinpoikaa se oli raapaissut niskasta. Ulfin oli pakko myöntää, että finnit laukoivat tarkasti. Hän kiskaisi kilpeensä kiinnijääneen nuolen irti. Hän tutkaili sitä. Kärki oli leveäteräinen ja leikkaava, sellainen jolla metsästettiin. Yllätyksekseen hän huomasi sen olevan pronssia. Takapajula, Ulf tuhahti ja katkaisi nuolen jalkaansa vasten. 

Vauhti hidastui entisestään. Torvaldia jouduttiin taluttamaan. Vastaan tuli puro, Ulf käski täyttää vesileilit. Yksi miehistä nosti kypärän pois päästään huljuttaakseen päähän kiedottua liinaansa vedessä. Vasaman osuma kuulosti tumpsahdukselta, kuin se olisi osunut puun kylkeen. Mies karjahti ja ponnahti ylös. Puron toisella puolella, kiven takaa näkyi liikettä. Nuori poika nousi ylös ja lähti juoksemaan. 

"Ottakaa kiinni!" Ulf huusi. Monet olivat riisuneet rengaspaitansa pois, joten keventyneellä taakalla he juoksivat pojan kiinni. Tämä heitti varsijousensa maahan ja veti esiin pienen puukon, mutta eräs miehistä löi poikaa avokämmenellä poskelle niin, että puukko lensi käsistä. 

Ulf harppoi paikalle. Poikaa pideltiin maassa. Tämä oli hento, luut näkyivät. Jäntevä tosin. Hänen kasvonsa olivat tympeät, poski alkoi turvota ja punoittaa. 

Ulf veti miekkansa tupesta. Se oli juonut monen vihollisen verta, kaukana vuonojen mailla. Sen paino toi mielenrauhaa. Ulf käveli pojan eteen ja nosti tämän leukaa miekanterällä. 

"Mikä on nimesi?" Ulf kysyi. Poika vain tuijotti häntä uhmakkaasti silmiin. Ulf toisti kysymyksensä. Poika pysyi hetken hiljaa, kunnes alkoi kimeällä äänellä säksättää omaa käsittämätöntä kieltään. Se kuulosti siltä, että poika oli noitumassa heitä. 

"Otetaan mukaan," Ulf sanoi, "ehkä se pitää heidät vähän vähemmän uhmakkaina."

Ulfin ennustus kävi toteen. Loppumatkan veneille he pääsivät ilman välikohtauksia. Rannalla merituulen henkäys tuntui raikkaalta metsän tunkkaisuuden jälkeen. Ulfilla oli edelleen olo, että heitä tarkkailtiin. Finnit, Ulf manasi ja sylkäisi. Jumalattomat raakalaiset. Syövät lihansa raakana, keittävät lapsensa talvella ruoaksi jos se loppuu kesken. Palvovat luita. Tyhmiä ja köyhiä. 

"Mitä teemme pojalle?" Magnus Karlinpoika kysyi. Ulf mietti. Verta oli vuodatettu. Miehet janosivat kostoa. Poika oli sellainen rääpäle, että tuskin orjaksikaan kannatti ottaa. Ja liian uhmakas.

"Monta hyvää soturia jäi tänne. Meidän täytyy lepyttää jumalia!"

Magnus katsoi häntä. "Verikotka", hän lausui hitaasti. Ulf nyökkäsi. 

"Mutta ensin huvi!"

Poika sidottiin kiinni puuhun. Hän säksätti edelleen, mutta kun miehet vetivät puukkonsa esiin, hän hiljeni. Näiden lähestyessä poika alkoi vapista.

Jokainen sai tehdä pojalle sen, mihin oli saanut osuman. Kaatuneiden puolesta tekivät heidän taistelutoverinsa. Pojan silmät puhkottiin. Hänen kielensä leikattiin. Reiteen tehtiin viilto. Kaulaankin, varoen puhkomasta isoja suonia. Kimeät tuskanhuudot vaihtuivat nyyhkytykseksi. 

Sen jälkeen köydet sidottiin kahden puun väliin, ja poika ripustettiin paikalleen. Ulf asettui pienen kirveen kanssa hänen taakseen ja lausui perinteiset rukoukset. Yksi jokaista kylkiluuta kohti. Taivas tummui ja ukkonen jyrisi. Thor oli kuulemassa heidän uhrauksensa. Kaatuneet olivat matkalla Valhallaan. Kun viimeinen kylkiluu napsahti poikki, hän levitti ne sivuille. Juuri silloin iski salama. Hän nosti verisen kirveensä ylös. 

"Valhallaan! "

"Valhallaan!" hänen miehensä vastasivat. 

Veneiden irrotessa rannasta Ulf katseli kuinka metsä alkoi liikkua. Roikkumaan jätetyn pojan ympärille kiirehti joukko finnejä. Yksi näistä pinkaisi kohti rantaa keihäs kädessään. Ulf erotti tämän olevan poikaa vanhempi, jo mies. Paljaspäin, ylävartalo paljaana tämä finni kohotti keihäänsä ylös ja huusi keuhkojensa täydeltä. Myrskytuuli hukutti ja sekoitti huudon, mutta Ulf tiesi kyllä mitä hän halusi. 

Kostoa.

*

Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Oikeus

 Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa.  Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon. 

Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.

-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti. 

Weber virnisti. 

- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä. 

Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan. 

- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä. 

- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti. 

- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?

- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!

- Entä jos saatte kostaa SA:lle?

Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla. 

- Täh? 

- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?

Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa. 

- Mitä mun pitää tehdä?

----

Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä. 

- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.

Tobias virnisti. 

-Vähän kutittelen vain kaulan alta.

Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun. 

Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta. 

- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.

-----

- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä. 

-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan. 

- Kerroitteko operaatiostamme?

- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa. 

- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?

Weber kohautti olkiaan. 

-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.

---- 

Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö. 

- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä. 

Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä: 

-Heil Hitler!

-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.

Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan. 

Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas. 

Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus. 

Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu. 

Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.

- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään. 

Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti. 

Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin. 

- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä. 

----

Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy. 

Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos. 

- En uskonutkaan. 

Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...

- Tiedän. 

- Ne ammutut SA-miehet...

- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?

- Uskotte siis, että Tobias...? 

- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää. 

Fürst näytti tuskaiselta. 

- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään. 

- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan. 

- Mutta menetimme Tobiaksen. 

- Se oli riski, joka toteutui. 

Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos. 

- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.

*

Neljäs kuudetta

 Kolmasosa vuosisata
Elämän hiomakivien välissä
Aamulla
Kilometrien särky luissa
Sydämen rytmin pieni koputus
Muistutus
Sukuni synneistä

Iltaisin mietin
Tyhjyyden olemusta
Kun kerran viimeisen
Joskus suljen silmäni
Koskaan en enää kuule
Kissan kehräystä sylissäni
Näe
Pääskysten leikkiä taivaalla
Kaikki tieto
Vain turhaa tuhkaa

Katoavaista on mainen kunnia
Halaamme kultaa
Mutta kulta on ikuinen
Päästäisen rinnalla

Haistan koivun
Kuulen kirjosiepon laulun
Puoli valtakuntaa tarjolla
Ei kuninkaantekijää
Vain keskiarvon mukaista

Ilossa surua
Surussa iloa
Ikuinen yksinäisyys
Jääkukkien tuntureilla

Rautaportin taakse menneet
Nimeäni kuiskivat
Pimeän huoneen hiljaisuudessa
Eellusmiehet
Tukkaani silittävät
Vuosisatojen tuska
Tiivistyneenä aurinkotuulen mukana

Hymyilevän naisen kasvoilla
Pääkallon terävät kulmat

Karhun kallo petäjässä
On meidän tulevaisuutemme.

*

Naakan silmät

 Kylmyyden terä

Sydämen vieressä

Paljastumisen tuska

Unelmien edessä

Vaatimusten sekamelska

Huomisen huolien varjot

Aamuisilla seinillä 

Vereni kantaa 

Tuskaisten huutojen kokoelmaa

Punaiseen sekoittuu 

Hulluuden musta veri 

Peilistä tuijottaa 

Pimeyden tumma ydin

Jääkukkien seppele iiriksessä 

Sukuni haudalla

Aika jauhaa 

Kuin loputon Sampo

Jauhaa manalaa eikä mannaa

Kultaansa hukuttaa 

Takojansa tukahduttaa

Eikä hopeista morsiantaan

Voi koskaan lämmittää

Naakan silmissä heijastuu

Ihmisyys.

*

Vankila

 Huominen

Huoliensa orja

Väsynyt mies

Huolia kantamaan

Ei sota yhtä miestä tarvi 

Oli tämä millainen tahansa

Tyhjyyden haudan ääreellä

Tyhjiä sanoja

Tyhjiä katseita

Tuijotan mustaan maahan 

Näen sisimpäni kerrokset

Sukupolvien luiden jäänteet 

Valheiden kukkivat kukat

Ikiroudassa kukoistavat 

Me pelkäämme kuolemaa

Vaan mitä pelkää Kuolema?

Katkeruus, kaunein kaikista

Kantajansa humalluttaa 

Sokeat silmäni 

Näkevät kauemmas kuin muut

Tuoni koputtaa 

Sydämeni vieressä

Epäistä tahtiaan 

Hitauteni 

Synapsieni heikkous

Syntymälahja

Repisin kappaleiksi

Elämä on vankila

Kuolemaantuomituille.

*