Nostan kauluksia. Räntäsade pilkuttaa maisemaa. Vettä on
poterossa sääreen asti.
Voi luoja kuinka olen väsynyt.
Me olemme viimeisiä. Pataljoona on kutistunut kuin täi raossa. Me olemme rippeet, viimeiset repaleet.
Kohta meitäkään ei olisi.
Vedän kiväärin viereeni. Sen metalli on kylmää märkien käsineiden läpi. Kuivaa täällä ei tunneta. Paitsi kenraalien huumori.
Kranaatti räjähtää alarinteessä. Mutaa ja pikkukiviä lentää tänne asti. En jaksa välittää. Partaa kutittaa. Yritän nostaa jalkojani pois vedestä. Reuna pettää, putoan perseelleni lammikkoon.
En jaksa edes kiroilla.
"Päämaja on pyyhkinyt teidät muonavahvuudesta. Voitte pitää siis itseänne kuolleina. "
Varsinaisen rohkaisupuheen esikuva.
Miehet olivat katsoneet toisiaan. Kukaan ei ollut uskaltanut puhua. Palatessaan takaisin linjaan he olivat supattaneet: "Jos tässä ollaan kuolleita, niin sama se on ottaa muutama mukaankin."
Kolmannen joukkueen korpraali soittaa matkahaitariaan. Tuttu marssi kuuluu kai viholliselle saakka. Riemukas ja haikea yhtä aikaa. Kuin itse elämä.
"...kiväärit olallaim, nimet mennein sankartöin seuranaim..."
Hyräilen mukana. Yhä uudestaan korpraali aloittaa. Ääni on epäpuhdas, särähtelevä, mutta nyt se on kultaa.
Mitenhän perhe suhtautuu? Äiti on aina ollut heikko, hysteerinen. Isästä en tiedä. Toivon, että olisin ehtinyt sopia riitani pikkusiskoni kanssa. Kirje on rintataskussani, mutta sitä ei kukaan taida saada.
Poltan sen sytyttimelläni. Paperi palaa kituen. Se lämmittää hetken, tuuli saa tuhkan hehkumaan.
Entä Rita? Katkera kaipaus. Tanssiiko hienojen kadettien kanssa? Tai niiden varakkaiden perheiden poikien, jotka saivat jatkaa opintojaan?
Pelkkä sotamies, työläispoika. Äiti oli niin ylpeä, kun pääsin yliopistoon. Isä vain murahti: "Parempi herra susta tulee kuin työmies."
Ottakoon sen miten tahtoo.
Kaivan esiin Ritan kuvan. Vihreät silmät, heikkouteni. Ylpeä ryhti. Patavanhoillisen porvarin uhmakas tytär. Puhuttiin, että hän oli viettänyt aikaansa mieheksi pukeutuvien boheemien seurassa.
Minä en välittänyt. Juuri tuo rohkeus vetosi minuun. Vaikka lopulta taisin olla vain yksi uusi keino kiukutella isälle.
Kuva palaa huonosti. Se vain kupristuu. Poljen loput tulevaan hautaani.
Toivottavasti perheeni on päässyt pois. Kotikaupunkini on jo vihollisen käsissä, me olemme pääkaupungin lukkona.
Ruosteisena, vinkuvana ja vääntyneenä.
Avaan hätämuonat. Pirut mistään säännöksistä. Ruoka kylmettää ensin, sitten leviää lämpö.
Kranaattikeskitys keskeyttää syömiseni. Konekiväärit papattavat, vihollinen hurraa.
Nyt se alkoi. Loppu.
Hyvästi, mietin kun tuen kiväärin poskelleni.
*
Voi luoja kuinka olen väsynyt.
Me olemme viimeisiä. Pataljoona on kutistunut kuin täi raossa. Me olemme rippeet, viimeiset repaleet.
Kohta meitäkään ei olisi.
Vedän kiväärin viereeni. Sen metalli on kylmää märkien käsineiden läpi. Kuivaa täällä ei tunneta. Paitsi kenraalien huumori.
Kranaatti räjähtää alarinteessä. Mutaa ja pikkukiviä lentää tänne asti. En jaksa välittää. Partaa kutittaa. Yritän nostaa jalkojani pois vedestä. Reuna pettää, putoan perseelleni lammikkoon.
En jaksa edes kiroilla.
"Päämaja on pyyhkinyt teidät muonavahvuudesta. Voitte pitää siis itseänne kuolleina. "
Varsinaisen rohkaisupuheen esikuva.
Miehet olivat katsoneet toisiaan. Kukaan ei ollut uskaltanut puhua. Palatessaan takaisin linjaan he olivat supattaneet: "Jos tässä ollaan kuolleita, niin sama se on ottaa muutama mukaankin."
Kolmannen joukkueen korpraali soittaa matkahaitariaan. Tuttu marssi kuuluu kai viholliselle saakka. Riemukas ja haikea yhtä aikaa. Kuin itse elämä.
"...kiväärit olallaim, nimet mennein sankartöin seuranaim..."
Hyräilen mukana. Yhä uudestaan korpraali aloittaa. Ääni on epäpuhdas, särähtelevä, mutta nyt se on kultaa.
Mitenhän perhe suhtautuu? Äiti on aina ollut heikko, hysteerinen. Isästä en tiedä. Toivon, että olisin ehtinyt sopia riitani pikkusiskoni kanssa. Kirje on rintataskussani, mutta sitä ei kukaan taida saada.
Poltan sen sytyttimelläni. Paperi palaa kituen. Se lämmittää hetken, tuuli saa tuhkan hehkumaan.
Entä Rita? Katkera kaipaus. Tanssiiko hienojen kadettien kanssa? Tai niiden varakkaiden perheiden poikien, jotka saivat jatkaa opintojaan?
Pelkkä sotamies, työläispoika. Äiti oli niin ylpeä, kun pääsin yliopistoon. Isä vain murahti: "Parempi herra susta tulee kuin työmies."
Ottakoon sen miten tahtoo.
Kaivan esiin Ritan kuvan. Vihreät silmät, heikkouteni. Ylpeä ryhti. Patavanhoillisen porvarin uhmakas tytär. Puhuttiin, että hän oli viettänyt aikaansa mieheksi pukeutuvien boheemien seurassa.
Minä en välittänyt. Juuri tuo rohkeus vetosi minuun. Vaikka lopulta taisin olla vain yksi uusi keino kiukutella isälle.
Kuva palaa huonosti. Se vain kupristuu. Poljen loput tulevaan hautaani.
Toivottavasti perheeni on päässyt pois. Kotikaupunkini on jo vihollisen käsissä, me olemme pääkaupungin lukkona.
Ruosteisena, vinkuvana ja vääntyneenä.
Avaan hätämuonat. Pirut mistään säännöksistä. Ruoka kylmettää ensin, sitten leviää lämpö.
Kranaattikeskitys keskeyttää syömiseni. Konekiväärit papattavat, vihollinen hurraa.
Nyt se alkoi. Loppu.
Hyvästi, mietin kun tuen kiväärin poskelleni.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti