Violettia.
Keltaista, punaista. Hahmoja. Ne ovat valk..valkoi...siaa...!
"Irroittakaa hänet!"
Joukko valkoisiin suoja-asuihin puettuja avustajia syöksyy yhden kapselin viereen. Koehenkilö tempoo sinne tänne. Hänet on köytetty paksuin hihnoin, mutta nekään eivät saa täysin liikkumattomaksi.
Nuorukainen hätkähtää hereille. Hän istuu hammaslääkärin tuolia muistuttavassa häkkyrässä. Ympärillä on hiljaista, vain ilmastointilaitteiden humina.
Lepohuone. Päätellen siitä, että on yksin, hän joutui taas keskeyttämään.
Päätä särkee jumalattomasti. Lihakset pyrkivät kramppaamaan. Ajantaju katoaa.
Hän palaa tajuihinsa. Kokeen jälkeiset oireet voivat kestää monta tuntia. Ne ehtivät yleensä laantua vasta juuri ennen seuraavaa 'eksperimenttiä'. Päänsärkyä, hallitsematonta oksentelua, kramppaamista, lihassärkyä, haamukipuja kehon ulkopuolella.
Nyt ympärillä on muitakin. Missään ei ole peiliä, mutta hän ymmärtää näyttävänsä suunnilleen samalta kuin toisetkin. Lommoposkinen, riutunut, mustien silmänalusten päällä tyhjä katse. Keho täynnä pieniä pisteitä.
Tippa palauttaa vähitellen olon suhteellisen normaaliksi. Silti päässä tuntuu puristusta. Reseptoripanta. Se on ruuvattu hänen kalloonsa kiinni. Siitä sojottaa venttiilejä. Ne ovat veren jäähdyttämiseen.
Hän alkaa palauttaa taas mieleensä, mikä on todellisuus. Tämä on 'Koelaitos Nr. 201', Neurobiologisteknisen instituutin hallitsema.
Hän on 27-345-90. Sotilasarvoltaan luutnantti. Nimi...ei, se on epäoleellista. Se kuuluu toiseen elämään, todellisuuteen. Ei tähän. Silloin hän oli pieni, mitätön, köyhä katulapsi, orpo. Nyt yksi tieteellisen kehityksen pioneereista.
Nuorukainen ei muista vanhempiaan, ei kai koskaan edes nähnyt heitä. Hän eli kadulla, kunnes valtion viranomaiset kävivät hakemassa hänet suoja-asuntolasta. Hänet lähetettiin sotilaskouluun. Ruokaa, puhtautta, tekemistä. Se oli pelastus. Tovereista tuli nuorukaiselle perhe.
Vanhempana motivaatio ja innostus tekivät hänestä erikoisjoukkojen upseerin. Älynsä ja kiinnostuksensa luonnontieteisiin huomattiin. Eräänä päivänä häneltä kysyttiin, haluaisiko hän osallistua erääseen tutkimushankkeeseen. Siihen kuuluisi muutamia vuosia biologian ja tekniikan opintoja maan huippuyliopistoissa. Mietittyään sekunnin nuori mies sanoi 'kyllä'.
Heitä aloitti 80. Nyt jäljellä on enää muutamia. Nuorukainen on veteraani. Hänelle on myönnetty kolme mitalia, jotka salaisen poliisin tuimailmeinen mies keräsi pois tilaisuuksien jälkeen.
Uudet tulokkaat ovat yhä nuorempia. Heitä kuolee kuin kärpäsiä. Ihmisen ja koneen viimeinen yhteys, integraatio, ei ota onnistuakseen.
Aivot lähettävät käskynsä sähköisinä impulsseina. Heidän päihinsä ja kehoihinsa asetetut reseptorit kaappaavat ja voimistavat käskyt. Ne muunnetaan tietokoneen ymmärtämään muotoon.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä asia on aivan toista. Kehon omiin, mikrovolttien kokoisiin jännitteisiin verrattuna tässä käytettävät jännitteet ovat monisatakertaisia. Kuin pianoa soittaisi sormien sijaan lekalla.
Silti, mahdollisuudet ovat huikaisevat. Todellisia älykkäitä koneita. Ihmisen aivot ovat nerokas järjestelmä, mutta keho on niin kovin heikko ja kykenemätön. Koneen aistien kyvykkyys yhdistettynä ihmisen luovuuteen. Se on vallankumous.
Sotilaat voisivat olla tuhansien kilometrien päässä taistelukentältä, mutta heidän mielensä olisi paikalla. Tavoitteena on saada tietokoneen ohjaamat laitteet seuraamaan täysin ajatusta.
Ensiaskel on saada kuitenkin edes yksi laite hallintaan, ihmiselle outojen kykyjen ymmärtämistä ja aivojen sopeuttamista.
Nyt nuorukainen ymmärtää, miksi tehtävään haettiin erikoisjoukkojen sotilaita. Kokeet ovat fyysisesti ja henkisesti erittäin raskaita. Reseptorien asentamisen jälkeen he eivät ole saaneet liikkua. Lihakset ovat surkastuneet pelkiksi ryppyisiksi rusinoiksi.
Jokainen ajo tuhoaa hänen aivojaan. Voimakkaat sähkövirrat käristävät hermosoluja. Ne kypsyvät kuin kananmuna. Muistiongelmia. Vapinaa.
Nuorukainen nostaa kätensä ja pyyhkäisee kihelmöiviä kasvojaan. Hän huomaa verta kädessään. Tunnustelu. Hän puree kieltään. Kaikki voimansa ponnistaen suu avautuu. Osittainen tunnottomuus kuuluu asiaan.
Vain tietyt muistot pysyvät. Aivot tarraavat niihin kuin viimeiseen pelastukseen.
Siniset silmät. Loistava hymy. Kihelmöinti vatsassa. Sydämen halkaiseva ilo.
Muistutus siitä, ettei ole kone. Inhimillisyyden ripe.
Avustajien tullessa he löytävät nuorukaisen tuijottamassa eteensä. Kasvoilla on hymy.
*
"Irroittakaa hänet!"
Joukko valkoisiin suoja-asuihin puettuja avustajia syöksyy yhden kapselin viereen. Koehenkilö tempoo sinne tänne. Hänet on köytetty paksuin hihnoin, mutta nekään eivät saa täysin liikkumattomaksi.
Nuorukainen hätkähtää hereille. Hän istuu hammaslääkärin tuolia muistuttavassa häkkyrässä. Ympärillä on hiljaista, vain ilmastointilaitteiden humina.
Lepohuone. Päätellen siitä, että on yksin, hän joutui taas keskeyttämään.
Päätä särkee jumalattomasti. Lihakset pyrkivät kramppaamaan. Ajantaju katoaa.
Hän palaa tajuihinsa. Kokeen jälkeiset oireet voivat kestää monta tuntia. Ne ehtivät yleensä laantua vasta juuri ennen seuraavaa 'eksperimenttiä'. Päänsärkyä, hallitsematonta oksentelua, kramppaamista, lihassärkyä, haamukipuja kehon ulkopuolella.
Nyt ympärillä on muitakin. Missään ei ole peiliä, mutta hän ymmärtää näyttävänsä suunnilleen samalta kuin toisetkin. Lommoposkinen, riutunut, mustien silmänalusten päällä tyhjä katse. Keho täynnä pieniä pisteitä.
Tippa palauttaa vähitellen olon suhteellisen normaaliksi. Silti päässä tuntuu puristusta. Reseptoripanta. Se on ruuvattu hänen kalloonsa kiinni. Siitä sojottaa venttiilejä. Ne ovat veren jäähdyttämiseen.
Hän alkaa palauttaa taas mieleensä, mikä on todellisuus. Tämä on 'Koelaitos Nr. 201', Neurobiologisteknisen instituutin hallitsema.
Hän on 27-345-90. Sotilasarvoltaan luutnantti. Nimi...ei, se on epäoleellista. Se kuuluu toiseen elämään, todellisuuteen. Ei tähän. Silloin hän oli pieni, mitätön, köyhä katulapsi, orpo. Nyt yksi tieteellisen kehityksen pioneereista.
Nuorukainen ei muista vanhempiaan, ei kai koskaan edes nähnyt heitä. Hän eli kadulla, kunnes valtion viranomaiset kävivät hakemassa hänet suoja-asuntolasta. Hänet lähetettiin sotilaskouluun. Ruokaa, puhtautta, tekemistä. Se oli pelastus. Tovereista tuli nuorukaiselle perhe.
Vanhempana motivaatio ja innostus tekivät hänestä erikoisjoukkojen upseerin. Älynsä ja kiinnostuksensa luonnontieteisiin huomattiin. Eräänä päivänä häneltä kysyttiin, haluaisiko hän osallistua erääseen tutkimushankkeeseen. Siihen kuuluisi muutamia vuosia biologian ja tekniikan opintoja maan huippuyliopistoissa. Mietittyään sekunnin nuori mies sanoi 'kyllä'.
Heitä aloitti 80. Nyt jäljellä on enää muutamia. Nuorukainen on veteraani. Hänelle on myönnetty kolme mitalia, jotka salaisen poliisin tuimailmeinen mies keräsi pois tilaisuuksien jälkeen.
Uudet tulokkaat ovat yhä nuorempia. Heitä kuolee kuin kärpäsiä. Ihmisen ja koneen viimeinen yhteys, integraatio, ei ota onnistuakseen.
Aivot lähettävät käskynsä sähköisinä impulsseina. Heidän päihinsä ja kehoihinsa asetetut reseptorit kaappaavat ja voimistavat käskyt. Ne muunnetaan tietokoneen ymmärtämään muotoon.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä asia on aivan toista. Kehon omiin, mikrovolttien kokoisiin jännitteisiin verrattuna tässä käytettävät jännitteet ovat monisatakertaisia. Kuin pianoa soittaisi sormien sijaan lekalla.
Silti, mahdollisuudet ovat huikaisevat. Todellisia älykkäitä koneita. Ihmisen aivot ovat nerokas järjestelmä, mutta keho on niin kovin heikko ja kykenemätön. Koneen aistien kyvykkyys yhdistettynä ihmisen luovuuteen. Se on vallankumous.
Sotilaat voisivat olla tuhansien kilometrien päässä taistelukentältä, mutta heidän mielensä olisi paikalla. Tavoitteena on saada tietokoneen ohjaamat laitteet seuraamaan täysin ajatusta.
Ensiaskel on saada kuitenkin edes yksi laite hallintaan, ihmiselle outojen kykyjen ymmärtämistä ja aivojen sopeuttamista.
Nyt nuorukainen ymmärtää, miksi tehtävään haettiin erikoisjoukkojen sotilaita. Kokeet ovat fyysisesti ja henkisesti erittäin raskaita. Reseptorien asentamisen jälkeen he eivät ole saaneet liikkua. Lihakset ovat surkastuneet pelkiksi ryppyisiksi rusinoiksi.
Jokainen ajo tuhoaa hänen aivojaan. Voimakkaat sähkövirrat käristävät hermosoluja. Ne kypsyvät kuin kananmuna. Muistiongelmia. Vapinaa.
Nuorukainen nostaa kätensä ja pyyhkäisee kihelmöiviä kasvojaan. Hän huomaa verta kädessään. Tunnustelu. Hän puree kieltään. Kaikki voimansa ponnistaen suu avautuu. Osittainen tunnottomuus kuuluu asiaan.
Vain tietyt muistot pysyvät. Aivot tarraavat niihin kuin viimeiseen pelastukseen.
Siniset silmät. Loistava hymy. Kihelmöinti vatsassa. Sydämen halkaiseva ilo.
Muistutus siitä, ettei ole kone. Inhimillisyyden ripe.
Avustajien tullessa he löytävät nuorukaisen tuijottamassa eteensä. Kasvoilla on hymy.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti