"
Aurinko herää
Tuli terässä välkkyy
Taistelu sielussa helkkyy
Rumpujen iskut
Kavioiden jyly
Kuolema aamunkoitossa
Kasakan hahmossa.
"
Viima käy kasvoihini. Se haihduttaa kuumuuden ja hien. Kannustan ratsuani. Veljeni, pirulainen, haluaa taas ylpeillä oriillaan. Komea olento. Suvun vanhimman pojalle sopiva. Yhtä vikuroita kummatkin.
Vladi näkee teltat ensimmäisenä. Kuten tavallista. Kuopuksen silmät ovat terävämmät kuin haukalla. Hän virnistelee ja pelleilee. Ohuet parranhaituvat väpättävät.
Pian näen ominkin silmineni punavihreät asumukset. Samalla näen meitä vastaan tulevat seitsemän ratsumiestä. Viktor epäilee hetken, vetää sitten sashkan huotrastaan. Seuraamme esimerkkiä.
Taputan tammaani kaulalle. Rauhoittelen sitä, samalla itseäni. Leirin laidalle on kerääntynyt miehiä kivääreiden kanssa.
Vasta viime hetkellä veli nostaa kätensä. Hidastamme laukasta raviin, sitten pysähdyksiin. Pidän silmällä vasenta laitaa, Vladi oikeaa.
Kärjessä ratsastaa arpinaamainen jättiläinen. Hänen partansa on kuin idän karhuilla. Sashka näyttää hänen kädessään puukolta.
Vieraat asettuvat parin hevosenmitan päähän, kiilasta riviin.
"Jumalan tervehdys! Ketkä meidän on kunnia saada vieraiksemme?" Arpinaama jylisee.
"Jumalan tervehdys! Olen Viktor Grigorvitš, Krinkovin suvusta. Tuon viestiä isältäni."
Arpinaaman katse siirtyy ylös alas, sitten Vladiin ja lopulta minuun. Tummat silmät tuijottavat minua hetken pidempään kuin muita.
"Birjuk-Krinkovin poikia. Matkanne ei ole ollut lyhyt."
Vieraiden hevoset pärskivät ja polkevat maata. Joukossa on syväuurteisia vanhoja miehiä ja vasta miehuuteensa päässeitä poikia. Sotakuntoiset nuorukaiset huutavat poissaolollaan.
Lopulta jättiläinen ärähtää erästä miestä viemään ilmoituksen vieraista. Hän kääntyy katsomaan meitä. Leveä hymy sulattaa hänen kasvonsa, vaan ei katsettaan.
"Isänne on rohkea mies. Muhammettilaiset pelkäsivät häntä. On kunnia saada hänen vesansa vieraiksi."
Ratsastamme leiriin. Tajuan Arpinaaman olevan itse Dimitri Maskov. Sulttaanin surma - Maskov.
Viktor loikkaa notkeasti satulasta. Hänen ryhtinsä on suora, teräväksi leikattu parta kuin mielensä.
"Ivan, sido hevoset."
Tyydyn nyökkäämään. Olen näkymätön, silti aina paikalla kun minua kaivataan. Viktor on isän suosikki, Vladi äidin. Minä olen sukua vain hengessä, en veressä.
Maskovilaisia kerääntyy ympärilleni. Viktor ja Vladi ovat häipyneet jo telttaan. Pidän tikaria lähellä.
Uteliaisuus on epätervettä liiallisena annoksena. Samalla lailla kuin rakija. Pieni kuppi tekee hyvää, liika vie hengen.
"Vai Birjukin poikia. Siitä on aikaa kun sitäkin pirulaista näki. Vaan kuka pahan tappaisi", hönkää lähellä tunkeva kuivakka vanha soturi. Hänen suussaan on vain pari hammasta tallella.
Kuulen kasakantaimien supattavan ja tirskahtelevan taustalla. He ilkkuvat olemustani. Käyrää selkääni.
"Birjuk! Birjuk todellakin, varsinaisia pirunsikiöitä!"
Vanhuksen känsäiset kourat koskettavat arvioiden tammani suitsia. Hänen silmissään näkyy kulta-ruplien kimallus. Suupielestä valuu kuolavana.
Se on liikaa. Astun nopeasti häntä kohti, tartun oikeallani hänen oikeaan käteensä. Vasemman kierrän pääntakaa , vedän hänet kiinni kyynärvarteeni. Nopea askel taakse, kieräytys. Mies lentää komeasti maahan, pölypilvi pölähtää.
Puhe loppuu. Osa nuorukaisista on vetänyt tikarit esiin. Vanhusten kädet lepäävät sashkan kahvoilla. Kolohammas nousee yllättävän ketterästi pystyyn. Valkoiset hiukset sojottavat kaljun ympärillä. Hän nostaa nyrkkinsä ja tuijottaa silmät selällään.
Otan leveän haara-asennon.
"Lopeta, ukko, vielä kun kävelet. Olet pahempi kuin bulgarialaiset. Noinko te osoitatte vieraanvaraisuutta, maskovilaiset?"
Katson haastavasti silmiin. Kuvastimeni ovat siniset, toisenlaiset kuin kaikilla muilla. Yksi kerrallaan kasvot painuvat. Olen yhtä pitkä kuin Sulttaanin surma, vaikken läheskään yhtä jykevä.
Maskovilaiset hajaantuvat. Teltan lipere nousee, Maskovin adjutantti katselee hetken, ennen kuin viittaa minut sisään. Makean tupakan savu leijuu seinämänä hämärässä, rakijan mukana. Veljieni posket punoittavat. Hörppään pakollisen tervetuliaismaljan, mutta pistän kupin syrjään. Jonkun on pysyttävä tajuissaan.
Muutun taas varjoksi. Puhe kiertää veljieni ja isäntien välillä, minut se väistää. Näen, vaikken katso, kuulen, vaikken kuuntele. Luen heitä kuin susi saalista. Tiedän, ettei maskovilaisiin kannata luottaa, mutta kukapa minua kuuntelisi?
Elämä on vain varjo teltan seinällä.
*
Aurinko herää
Tuli terässä välkkyy
Taistelu sielussa helkkyy
Rumpujen iskut
Kavioiden jyly
Kuolema aamunkoitossa
Kasakan hahmossa.
"
Viima käy kasvoihini. Se haihduttaa kuumuuden ja hien. Kannustan ratsuani. Veljeni, pirulainen, haluaa taas ylpeillä oriillaan. Komea olento. Suvun vanhimman pojalle sopiva. Yhtä vikuroita kummatkin.
Vladi näkee teltat ensimmäisenä. Kuten tavallista. Kuopuksen silmät ovat terävämmät kuin haukalla. Hän virnistelee ja pelleilee. Ohuet parranhaituvat väpättävät.
Pian näen ominkin silmineni punavihreät asumukset. Samalla näen meitä vastaan tulevat seitsemän ratsumiestä. Viktor epäilee hetken, vetää sitten sashkan huotrastaan. Seuraamme esimerkkiä.
Taputan tammaani kaulalle. Rauhoittelen sitä, samalla itseäni. Leirin laidalle on kerääntynyt miehiä kivääreiden kanssa.
Vasta viime hetkellä veli nostaa kätensä. Hidastamme laukasta raviin, sitten pysähdyksiin. Pidän silmällä vasenta laitaa, Vladi oikeaa.
Kärjessä ratsastaa arpinaamainen jättiläinen. Hänen partansa on kuin idän karhuilla. Sashka näyttää hänen kädessään puukolta.
Vieraat asettuvat parin hevosenmitan päähän, kiilasta riviin.
"Jumalan tervehdys! Ketkä meidän on kunnia saada vieraiksemme?" Arpinaama jylisee.
"Jumalan tervehdys! Olen Viktor Grigorvitš, Krinkovin suvusta. Tuon viestiä isältäni."
Arpinaaman katse siirtyy ylös alas, sitten Vladiin ja lopulta minuun. Tummat silmät tuijottavat minua hetken pidempään kuin muita.
"Birjuk-Krinkovin poikia. Matkanne ei ole ollut lyhyt."
Vieraiden hevoset pärskivät ja polkevat maata. Joukossa on syväuurteisia vanhoja miehiä ja vasta miehuuteensa päässeitä poikia. Sotakuntoiset nuorukaiset huutavat poissaolollaan.
Lopulta jättiläinen ärähtää erästä miestä viemään ilmoituksen vieraista. Hän kääntyy katsomaan meitä. Leveä hymy sulattaa hänen kasvonsa, vaan ei katsettaan.
"Isänne on rohkea mies. Muhammettilaiset pelkäsivät häntä. On kunnia saada hänen vesansa vieraiksi."
Ratsastamme leiriin. Tajuan Arpinaaman olevan itse Dimitri Maskov. Sulttaanin surma - Maskov.
Viktor loikkaa notkeasti satulasta. Hänen ryhtinsä on suora, teräväksi leikattu parta kuin mielensä.
"Ivan, sido hevoset."
Tyydyn nyökkäämään. Olen näkymätön, silti aina paikalla kun minua kaivataan. Viktor on isän suosikki, Vladi äidin. Minä olen sukua vain hengessä, en veressä.
Maskovilaisia kerääntyy ympärilleni. Viktor ja Vladi ovat häipyneet jo telttaan. Pidän tikaria lähellä.
Uteliaisuus on epätervettä liiallisena annoksena. Samalla lailla kuin rakija. Pieni kuppi tekee hyvää, liika vie hengen.
"Vai Birjukin poikia. Siitä on aikaa kun sitäkin pirulaista näki. Vaan kuka pahan tappaisi", hönkää lähellä tunkeva kuivakka vanha soturi. Hänen suussaan on vain pari hammasta tallella.
Kuulen kasakantaimien supattavan ja tirskahtelevan taustalla. He ilkkuvat olemustani. Käyrää selkääni.
"Birjuk! Birjuk todellakin, varsinaisia pirunsikiöitä!"
Vanhuksen känsäiset kourat koskettavat arvioiden tammani suitsia. Hänen silmissään näkyy kulta-ruplien kimallus. Suupielestä valuu kuolavana.
Se on liikaa. Astun nopeasti häntä kohti, tartun oikeallani hänen oikeaan käteensä. Vasemman kierrän pääntakaa , vedän hänet kiinni kyynärvarteeni. Nopea askel taakse, kieräytys. Mies lentää komeasti maahan, pölypilvi pölähtää.
Puhe loppuu. Osa nuorukaisista on vetänyt tikarit esiin. Vanhusten kädet lepäävät sashkan kahvoilla. Kolohammas nousee yllättävän ketterästi pystyyn. Valkoiset hiukset sojottavat kaljun ympärillä. Hän nostaa nyrkkinsä ja tuijottaa silmät selällään.
Otan leveän haara-asennon.
"Lopeta, ukko, vielä kun kävelet. Olet pahempi kuin bulgarialaiset. Noinko te osoitatte vieraanvaraisuutta, maskovilaiset?"
Katson haastavasti silmiin. Kuvastimeni ovat siniset, toisenlaiset kuin kaikilla muilla. Yksi kerrallaan kasvot painuvat. Olen yhtä pitkä kuin Sulttaanin surma, vaikken läheskään yhtä jykevä.
Maskovilaiset hajaantuvat. Teltan lipere nousee, Maskovin adjutantti katselee hetken, ennen kuin viittaa minut sisään. Makean tupakan savu leijuu seinämänä hämärässä, rakijan mukana. Veljieni posket punoittavat. Hörppään pakollisen tervetuliaismaljan, mutta pistän kupin syrjään. Jonkun on pysyttävä tajuissaan.
Muutun taas varjoksi. Puhe kiertää veljieni ja isäntien välillä, minut se väistää. Näen, vaikken katso, kuulen, vaikken kuuntele. Luen heitä kuin susi saalista. Tiedän, ettei maskovilaisiin kannata luottaa, mutta kukapa minua kuuntelisi?
Elämä on vain varjo teltan seinällä.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti