Yleisön äänet kuuluivat lavan taakse. Ihmisten puheensorina,
musiikin pauhu. Vatsassa nipisti jännitys, liki pelko.
Se kääntyisi voimaksi, oli aina tehnyt. Koordinaattori viittasi häntä lavalle.
Hänen noustessaan näkyviin ihmiset alkoivat taputtaa. Taputus muuttui rytmiksi, he alkoivat huutaa iskulausetta tahdissa. Meri aaltoili, se pauhasi hänen edessään.
Se odotti häntä. Vain häntä, ei ketään muuta. He taputtivat hänen vuokseen. Ja kohta he taputtaisivat lisää.
Hän antoi katseensa valua pitkin yleisöä. Kevyt hymy nousi hänen kasvoilleen.
Valta.
Hän aisti hengittävät keuhkot edessään, yhden suuren organismin. Sen voiman, väreilevät lihakset. Monesta oli tullut yksi.
Kädenviittaus. Hiljaisuus. Sen piti antaa vaikuttaa. Nostaa jännitystä.
Rautanaula kuulostaisi ydinräjähdykseltä.
Väkijoukko odotti häneltä merkkiä. Kuin altis paimenkoira. Se odotti.
Hänen kasvoilleen nousi hymy. Hän nyökkäsi, kuin palkitakseen. Ja hän aloitti.
" Olen hämmentynyt. Hämmentynyt ja iloinen, nähdessäni, että teitä on näin monta paikalla. Ilman teitä me voisimme puhua täällä toisillemme, ja ne jorinat nyt on kuultu jo moneen kertaan."
Hän naurahti, ja yleisöstä kuului myös naurunremahduksia. Hänen ironinen tyylinsä tunnettiin. Virne kasvoilla leveni.
"Mutta se on myös totuus. Yksin meistä kukaan ei pysty mihinkään, vain joukolla me olemme vahvoja!"
Hänen kasvonsa elivät. Virne oli kääntynyt vakaviksi kasvoiksi, katse vaelsi. Tukisanalistaa hän ei tarvitsisi. Ei silloin kun puhutaan sydämestä.
"Monet sanovat, että näinä aikoina tapahtuu muutoksia. Että käynnissä on monta vallankumousta, politiikassa, taloudessa, Ukrainan kriisissä."
Hän hymähti.
"Mutta jokainen, joka on viitsinyt avata historiankirjoja, tajuaa ettei tässä ole mitään uutta. Ihminen ei muutu, tai muuttuu niin pirun hitaasti. Talous elää jatkuvalla syklillä romahduksia ja nousuja. Ei siinä ole mitään erikoista.
Ukrainassa toistuu vuosituhantinen kaava - röyhkeä iskee heikompansa kimppuun. Länsimaiset diplomaatit, jotka ovat tottuneet hovikumarruksiin häkeltyvät, kun venäläiset sylkevät heitä kasvoille ja käyttävät sopimuksia vessapaperina."
Jännitys oli poissa. Hän näki selkeästi edessään puheenaiheensa, hän muisti jokaisen tiedonjyvän mistä aikoi puhua.
Pieni tauko.
"Samaa näkee millä tahansa hiekkalaatikolla. Öykkäri haistattaa pitkät muilla, ne jotka pelkäävät asettuvat kelkkaan mukaan. Putin on kasvanut Leningradin lähiöissä, KGB koulutti hänet. Luuleeko joku oikeasti, että voiman oikeuteen kasvanut mies tunnustaisi mitään muuta kuin yhtä - voimaa?
Päättäjät riitelevät keskenään, jokainen haluaa olla kukkona tunkiolla. Ei venäläisten tarvitse harjoittaa hajota ja hallitse-politiikkaa meillä, toteutamme sen itse! Sitten meidät napsitaan yksi kerrallansa."
Hänen kätensä liikkuivat selitysten mukana, välillä laajassa kaaressa, välillä pienesti.
"Ainoa minkä me voimme tehdä, on sanoa selvästi, että nyt riittää! Iskettävä nyrkkiä pöytään. Näytettävä, että meilläkin on lihaksia ja tarpeen tullen käytämme niitä.
Kyse ei ole vain Ukrainasta, vaan kaikesta mihin uskomme. On helppo puhua demokratiasta ja ihmisarvoista trendikkäässä kahvilassa istuen. Mutta kuka on valmis puolustamaan sitä ase kädessä, kärsimään vilua ja nälkää? Eivät meidän arvomme ole mitään automaattisia loppupäätelmiä, mihin muut meitä seuraavat kun vähän pyydämme. Ei, meidät haastetaan jatkuvasti. Jäämällä passiivisiksi varmistamme, että toiset jakavat meidät saaliinaan.
Meidän täytyy viimein herätä!"
Aplodit alkoivat. Ne tulivat myrskyisästi, niiden luoma ääni tuntui sisuskaluissa asti. Rytmi muuttui taas, ja pian tuhansista kurkuista nousi iskulause.
Hän tiesi, että oli voittanut.
Hän kiitti yleisöä ja toivotti sille hyvää juhlaa. Toiset puhujat saisivat käsitellä pikkuasioita.
Poistuessaan lavalta takahuoneeseen hän virnisti. Onnistuminen huumaannutti.
Hänellä oli se.
Valta.
*
Se kääntyisi voimaksi, oli aina tehnyt. Koordinaattori viittasi häntä lavalle.
Hänen noustessaan näkyviin ihmiset alkoivat taputtaa. Taputus muuttui rytmiksi, he alkoivat huutaa iskulausetta tahdissa. Meri aaltoili, se pauhasi hänen edessään.
Se odotti häntä. Vain häntä, ei ketään muuta. He taputtivat hänen vuokseen. Ja kohta he taputtaisivat lisää.
Hän antoi katseensa valua pitkin yleisöä. Kevyt hymy nousi hänen kasvoilleen.
Valta.
Hän aisti hengittävät keuhkot edessään, yhden suuren organismin. Sen voiman, väreilevät lihakset. Monesta oli tullut yksi.
Kädenviittaus. Hiljaisuus. Sen piti antaa vaikuttaa. Nostaa jännitystä.
Rautanaula kuulostaisi ydinräjähdykseltä.
Väkijoukko odotti häneltä merkkiä. Kuin altis paimenkoira. Se odotti.
Hänen kasvoilleen nousi hymy. Hän nyökkäsi, kuin palkitakseen. Ja hän aloitti.
" Olen hämmentynyt. Hämmentynyt ja iloinen, nähdessäni, että teitä on näin monta paikalla. Ilman teitä me voisimme puhua täällä toisillemme, ja ne jorinat nyt on kuultu jo moneen kertaan."
Hän naurahti, ja yleisöstä kuului myös naurunremahduksia. Hänen ironinen tyylinsä tunnettiin. Virne kasvoilla leveni.
"Mutta se on myös totuus. Yksin meistä kukaan ei pysty mihinkään, vain joukolla me olemme vahvoja!"
Hänen kasvonsa elivät. Virne oli kääntynyt vakaviksi kasvoiksi, katse vaelsi. Tukisanalistaa hän ei tarvitsisi. Ei silloin kun puhutaan sydämestä.
"Monet sanovat, että näinä aikoina tapahtuu muutoksia. Että käynnissä on monta vallankumousta, politiikassa, taloudessa, Ukrainan kriisissä."
Hän hymähti.
"Mutta jokainen, joka on viitsinyt avata historiankirjoja, tajuaa ettei tässä ole mitään uutta. Ihminen ei muutu, tai muuttuu niin pirun hitaasti. Talous elää jatkuvalla syklillä romahduksia ja nousuja. Ei siinä ole mitään erikoista.
Ukrainassa toistuu vuosituhantinen kaava - röyhkeä iskee heikompansa kimppuun. Länsimaiset diplomaatit, jotka ovat tottuneet hovikumarruksiin häkeltyvät, kun venäläiset sylkevät heitä kasvoille ja käyttävät sopimuksia vessapaperina."
Jännitys oli poissa. Hän näki selkeästi edessään puheenaiheensa, hän muisti jokaisen tiedonjyvän mistä aikoi puhua.
Pieni tauko.
"Samaa näkee millä tahansa hiekkalaatikolla. Öykkäri haistattaa pitkät muilla, ne jotka pelkäävät asettuvat kelkkaan mukaan. Putin on kasvanut Leningradin lähiöissä, KGB koulutti hänet. Luuleeko joku oikeasti, että voiman oikeuteen kasvanut mies tunnustaisi mitään muuta kuin yhtä - voimaa?
Päättäjät riitelevät keskenään, jokainen haluaa olla kukkona tunkiolla. Ei venäläisten tarvitse harjoittaa hajota ja hallitse-politiikkaa meillä, toteutamme sen itse! Sitten meidät napsitaan yksi kerrallansa."
Hänen kätensä liikkuivat selitysten mukana, välillä laajassa kaaressa, välillä pienesti.
"Ainoa minkä me voimme tehdä, on sanoa selvästi, että nyt riittää! Iskettävä nyrkkiä pöytään. Näytettävä, että meilläkin on lihaksia ja tarpeen tullen käytämme niitä.
Kyse ei ole vain Ukrainasta, vaan kaikesta mihin uskomme. On helppo puhua demokratiasta ja ihmisarvoista trendikkäässä kahvilassa istuen. Mutta kuka on valmis puolustamaan sitä ase kädessä, kärsimään vilua ja nälkää? Eivät meidän arvomme ole mitään automaattisia loppupäätelmiä, mihin muut meitä seuraavat kun vähän pyydämme. Ei, meidät haastetaan jatkuvasti. Jäämällä passiivisiksi varmistamme, että toiset jakavat meidät saaliinaan.
Meidän täytyy viimein herätä!"
Aplodit alkoivat. Ne tulivat myrskyisästi, niiden luoma ääni tuntui sisuskaluissa asti. Rytmi muuttui taas, ja pian tuhansista kurkuista nousi iskulause.
Hän tiesi, että oli voittanut.
Hän kiitti yleisöä ja toivotti sille hyvää juhlaa. Toiset puhujat saisivat käsitellä pikkuasioita.
Poistuessaan lavalta takahuoneeseen hän virnisti. Onnistuminen huumaannutti.
Hänellä oli se.
Valta.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti