Novelli 7

Hengästyn. On pakko istahtaa. Tuuli puree hikistä ihoa. Kylmänhikeä se on muutenkin.

En ole enää nuori. Ollut yli viiteen vuosikymmeneen.

Valitettavasti.

Ruska kirkastaa tuntureita. Jossain kaukana harmaa massa liikkuu kylkeä pitkin.

Kylmä maa. Kylmä ja armoton. Minun maani.

Täällä kauneus antaa kuolemalle nimensä.

Pilvet kulkevat matalalla, ainakin siltä näyttää. Aurinko on päivisin jo horisontin reunalla. Sen säteet eivät enää lämmitä. Tuuli on pohjoisesta, jäiseltä mereltä. Maan ääriltä.

Vain sinne asti yltää maailma.

En minä huonosti elänyt. Hävisin enemmän kuin voitin. Mutta sellainen on elämän peli, kuten kaikki uhkapelit. Niillä korteilla pelataan, jotka saadaan. Koin paljon sellaista, mikä olisi saanut jäädä kokematta. Monta katkeraa itkua, monta murtumista. Palaneita savupiippuja.

On pakko nousta. Jäseniä kolottaa.

Niin. Ei se silti yhtä via Dolorosaa ollut, vaikka Eldorado jäi saavuttamatta. Näin paljon, jo se on itsessään on tärkeää. Tunsin monenlaisia ihmisiä - rikollisista poliitikkoihin. Eivät ihan synonyymejä, mutta kuitenkin. Taiteilijoita, maailmanparantajia.Maailmantuhoajiakin. Idealisteja, kyynikkoja. Vain harvoja realisteja. Kultaisia vallan palatseja, suuruudenhulluuden unelmia. Köyhiä, joilla ei ole yhtään mitään. Paitsi ylpeytensä.

Polku muuttuu kiviseksi. Ohuet tossut muljuavat. Lääkäri piti minua hulluna, kun lähdin tänne. Se lista on pitkä kuin puhelinluettelo. Tai oli vuonna 2016. Liian kauan sitten.

Entä millainen olin itse?

Monen mielestä ylimielinen kusipää. Tunteeton, kylmä omaneduntavoittelija. Tyyppi, joka olisi pyyhkinyt maailman kartalta, jos suunnitelmat niin vaatisivat.
He ovat oikeassa. Ja täysin väärässä.
He eivät ikinä nähneet sisälleni. Eivät nähneet, kuinka mietin, pohdin, yritin ymmärtää. En tehnyt yhtään päätöstä kevytmielisesti, impulsiivisesti. Kuinka monesti vihasin itseäni, koska päätökseni tuotti enemmän kärsimystä kuin iloa. Varsinkin, koska ajoin ne läpi jääräpäisesti.Monet kutsuivat minua hulluksi. Ehkä olenkin. Olen juossut pakoon menneisyyttäni, haamujani.
Ne ovat ajaneet minut tänne.

Lapsia minulla ei ole. Mikään ei muistuttaisi minusta jälkeeni. En eläisi jälkeläisissäni. Vain heissä ihminen voi elää ikuisesti.

Sydän tipahtaa. Kylmä kouraisee. Sisälleni muodostuu onttous. Kuin olisin avannut silmäni ensimmäistä kertaa. Herännyt ja huolestunut samaan aikaan.

En ole koskaan pelännyt kuolemaa. Vasta nyt sen käsittää sellaisena kuin se on. Sen merkityksen. En pelkää. Vain ymmärrän.

Ihminen tietää miten elää vasta vanhana.
Jälkiviisautta.

Silti, kai siinä jotain oppikin. Olemaan oma itsensä. Oma virheellinen itsensä. Vaikka se on vaikea tunnustaa, ei kukaan ole erehtymätön. Eikä kellään ole oikeutta moittia virheistä.

'Ennen kuin huomautat rikasta veljesi silmässä, ota hirssi pois omastasi.'

Hymähdän. Rippikouluunko palasin? Se on silti hyvä lause. Isossa kirjassa oli niitä muitakin, eivät palaa mieleen. Sitä oli hauska lukea lähinnä historiallisena teoksena, miettiä mitä ihmiset olivat aikoinaan ajatelleet. Tai kääntäjät välivuosisatoina.

Mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos. Hetkiä kuolee jatkuvasti, valtavana virtana, maailmankaikkeuden kokoisena putouksena. Materiaaliton aika. Onneksi, koska silloin joka paikka olisi täynnä mustia aukkoja.

Muuallakin kuin johtajien päissä.

Istun taas alas. Tässä on suojaisampaa, ei tuule niin.

Miksi palasin tänne, keskelle ei mitään? Kiertelinhän maailmaa, näin Parisiin mausoleumit, Italian kuninkaiden hautausmaat. Vanhan maailman ihmeitä ja näitä uudempia.

Täältä minä olen pois. Täältä, enkä mistään muualta. Minussa on tätä kiveä, maata, ikiroutaa. Näitä lampia, ruskan värejä. Minä olen palanen sen mosaiikkia. Junanviemä, joka palasi.

Minä olen tämä maa.

Minua ei kanneta kalliissa arkussa ruumiiden kyllästämään multaan. Puhuta kuten kuolleista puhutaan,
pelkkää palturia. Varsinkin pappi, joka puhuu kuin olisi tuntenut. Ei. Minä teen kuten esi-isät ja -äidit tuhansia vuosia.
Minä palaan mosaiikkiin. Kuukkeliksi.

Kotiini.
*