Räjähdyksiä. Tulipalot valaisevat synkkyyttä. Ilmatorjunnan nauhat kohoavat taivaalle. Kaduilla vallitsee sekasorto siviilien ryntäillessä, pelastajien yrittäessä päästä tuhopaikoille ja reserviläisten pyrkiessä pitämään järjestystä yllä. Savua, tulta, likaa ja verta.
Ihmisen unelmat palavat kuumalla liekillä.
Pitkä, hieman kumara mies katselee edessään avautuvaa maisemaa lasiseinän läpi. Hän tietää, että se on vaarallista - vaikka läpinäkyvästä polymeeristä rakennettu 'lasi' kestikin puolituumaisen, se ei kestäisi ohjusta. Mutta hän ei välitä. Alhaalla ihmisiä kuolee ja haavoittuu joka hetki, miksi hänen tulisi suojella henkiriepuaan? Tällaisella hetkellä, jolloin Vestan neitsyet vaativat kuolemaa?
"Koska olette Johtaja", hänelle vastataan.
Ja aina hän hymähtää ilmaukselle.
Uusi räjähdys vavisuttaa maata. Se tuntuu jopa hyvin eristettyyn rakennukseen. Radioaseman valetornit, ilmeisesti. Risteily- ja ballististen ohjuksien raekuuro. Kohta vihollinen olisi niin lähellä, että se voisi moukaroida kaupunkia pitkänkantaman tykistöllään. Joukkojen voimat ovat lopussa, vastarintapesäkkeitä on siellä täällä. Niillä ei ole tarpeeksi ammuksia tai polttoainetta jatkaa liikuntasotaa. Hän on antanut jokaiselle komentajalle ohjeeksi vetää omat johtopäätöksensä. Tässä tilanteessa voi vain viivyttää väistämätöntä.
Silti he taistelevat. Se hämmästytti miestä. Kaikista ankarimmin taistelevat monikansalliset joukot. He tietävät miten heille kävisi vankeudessa.
Ei hän ollut huonosti heitä valinnut.
Mies huomaa kalliin loistoauton puikkelehtimassa keskellä Armageddonia. Reserviläiset pysäyttävät sen ja ohjaavat sivuun sotilasambulanssin tieltä. Siviilipukuinen kuski punnertaa elopainonsa penkistä ja huutaa jotain naama punaisena. Mies tökkii itseään sormella rintaan ja karjuu. Paikan ohittaa vielä kaksi kuorma-autoa hinaten ohjuslaukaisimia. Ryhmänjohtaja kyllästyy kiljuntaan ja nostaa rynnäkkökiväärinsä. Pari lyhyttä sarjaa. Kuskin ilme on hämmästynyt. Hän huojuu hetken ja lyyhistyy oven katveeseen. Ryhmänjohtaja käskee yhtä alaisistaan, tämä hyppää ratin taakse ja tekee u-käännöksen arvatenkin kohti ensisidontapaikkaa.
Mies hymähtää ja nyökkää. Hän kutsuu adjutanttiaan.
----
Nainen räpyttelee silmiään. Väsynyt keho huutaa jäämään paikoilleen, makaamaan, unohtamaan. Pää tuntuu irtonaiselta kehosta. Turhauttavan pitkän ajan kuluttua nainen huomaa jalkaansa ravistelleen hahmon. Hämärässä ympärillä makaa useita tummia myttyjä. Uni ja lika haisevat.
Kersantti toistelee jotain. Naisen aivoilta menee vielä hetki rekisteröidä sanat: "Hälytys! Yliluutnantti, hälytys! Viholliskoneita suunnassa 097, korkeus 5-3, nopeus 1-2."
Seuraavan kerran nainen hätkähtää istuessaan hävittäjän ohjaamossa. Kädet ja jalat tekevät asioita, vaikka mieli ei ymmärrä. Kauanko hän oli valvonut ennen nukkumista? 72 tuntia? Enemmän? Entä kauanko nukkunut? Kellon fosforiviisareiden mukaan vajaa kolme tuntia. Mekaanikko ojentaa hänelle valkoisen pillerin kiinnittäessään valjaat. Maku on aina yhtä karmea, mutta rullauksen aikana jäsenet sähköistyvät, ajatukset alkavat kulkea kuin jäästä vapautuva joki. Taistelukiima ottaa paikkansa.
Kentän hangaarit ovat liekeissä, kiitotiellä on kuoppia. Kaupungin yllä leijuva savu painaa näkyvyyden nollaan. Paloista nousevat voimakkaat ilmavirtaukset heiluttavat konetta. Sotaratsua. Viimeistä samuraita.
Pilvikerroksen yläpuolella on pelkkä paljas taivas. Kaukana, korkealla näkyy elämän ja kuoleman leikki. Tuliviivoja, taivaalta putoavia savupatsaita. Kuomuista heijastuvia valonsäteitä.
Polttoaineviisari laskee koneen noustessa. Tavallisesti näin vähillä pitäisi kääntyä takaisin. Nyt se on enin.
Heitä on liian vähän. Vain sen verran, että voivat näyttää viholliselle olevansa olemassa. Voivansa näyttää tahtonsa. Voivansa kuolla kuten sotilaan kuuluu.
Eikä yliluutnantti koskaan huomaa ohjusta joka iskee yläviistosta.
---
Mies väistelee pommikuoppia. Nelivetoinen limusiini suhisee eteenpäin. Sähkömoottorit kiihdyttävät toista tonnia painavan autoa ripeästi. Hän ajaa itse, kuten aina. Adjutantti ja pari henkivartijaa ovat käyneet hiljaisiksi rintaman lähestyessä. Muutaman kerran keskitys on osunut varsin lähelle.
Vastaantulevien kaista on täynnä. Heidän suuntaansa näkyy ajavan vain pari täydennyksiä vievää kuormuria. Adjutantti hankaa käsiään niin, että ne ovat jo vereslihalla.
Miehen mahassa nipistää jännitys. Se on pelkoa. Pelko pitää valppaana, sopivassa määrin. Liiallinen lamaannuttaa. Parhaatkin sotilaat pelkäävät. Mies tietää, että pelko muuttuu taistelukiimaksi. Ja mitä enemmän pelkää, sitä kiivaammin taistelee.
Ainakin se yhdeksän prosenttia, jotka tekevät taistelun.
Sitten on se yksi, joka tuo kaikki takaisin.
Ohi vilahtaa huoltoalueita, joukkokeskittymiä, sidontapaikkoja. Liikenne harvenee ja loppuu kokonaan. Siellä täällä on hylättyjä tykistöasemia. Tie kapenee, asfaltti muuttuu soraksi.
Adjutantti avaa suunsa: "Johtaja, emmekö mene liian pitkälle? Olemme ohittaneet kaikki esikunnat..."
Mies ei vastaa. Auto tärähtelee kuopissa, kapealla tiellä niitä ei kannata väistellä.
Mutkasta ilmestyy parijono. Resuisia, sänkisiä, väsyneitä. Mies ohjaa pientareelle, se antaa periksi. Palautus tielle onnistuu juuri ja juuri. Joukkueenjohtaja lähestyy autoa vihaisena.
Mies nousee ulos. Hänen univormunsa, olkoonkin yksinkertainen ja vailla arvomerkkejä, on toisesta maailmasta. Joukkueenjohtaja häkeltyy, hän tapailee ilmoitusta. Mies heilauttaa kättään. Ohi marssiva jono uhkaa puuroutua sotilaiden pysähtyessä katsomaan. Adjutantin pää kääntyilee, hän varoo kiiltäviä maihinnousujaan.
Mies kysyy tilannetta. Joukkueenjohtaja terästäytyy ja selittää vihollisen tiedustelujoukkoja nähdyn vain parin kilometrin päässä. Omat panssarit hidastavat vihollista, mutta niiden ammukset ovat vähissä. Miesten tulosuunasta kuuluu kanuunoiden sivalluksia, moottorien kumua, metallin kitinää. Monet ovat velkaa harvoille.
Mies kysyy, onko heillä haavoittuneita. Joukkueenjohtaja viittaa taaemmas, missä miehet taluttavat ja työntävät tovereitaan mitä erilaisimmilla kärryillä. Polttoaineen loputtua kuormureista ei ole iloa. Mies kysyy yksikön päällikköä, nuori joukkueenjohtaja naurahtaa. "Katsotte juuri häntä, Johtaja. Pataljoonan komentaja ja komppanianpäällikkö ovat kaatuneet. Olen korkein arvoasteikossa - vahvuus 73, ainakin aamulla oli."
Näinä päivinä nuorista miehistä tulee vanhoja.
Mies ottaa ohjat. Hän käskee adjutanttia ajamaan pahimmin haavoittuneet lähimpään sidontapaikkaan ja palaamaan takaisin. Tämän änkytyksen hän hiljentää ärähtämällä: "Totelkaa!" Mies kääntää itse auton, se vaatii kokemusta. Vaaleat nahkapenkit värjäytyvät verestä, liasta, ulosteesta. Perävalot katoavat nopeasti.
"Toivottavasti muistaa tulla vielä takaisinkin", mies naurahtaa.
He juttelevat joukkueenjohtajan kanssa, joka pistää tupakaksi. Mies kieltäytyy, mutta ojentaa nuorukaiselle hienon sikarirasian, jonka on saanut joltain lahjaksi. Silloin, kun aamun aurinko lupasi toivoa.
Sotilaiden virta ehtyy. Monien eri yksiköiden tunnuksia vilahtaa joukossa. Hän tunnistaa niistä jokaisen. Osa on hänen itsensä suunnittelemia.
Auton valot palaavat lopulta. Taas kierähdys, vastalauseita höpöttävän adjutantin tunkeminen ohjaamoon, soraa ruopivat renkaat. Henkivartijat vaihtelevat painoa jalalta toiselle. He pelkäävät oman itsensä puolesta. Heitä syytettäisiin, jos miehelle kävisi jotain. Mutta mikä olisi sotaoikeus? Aikana jolloin tuomarit makaavat ase kädessä poteroissa? Jolloin vankilat on muutettu sairaaloiksi ja pommisuojiksi? Passittaminen rintamalle, joka on oven takana? Näinä hetkinä mies ei ymmärrä ihmisiä.
Adjutantti palaa mukanaan maastoautoja. Mies kehaisee tätä - hän itse ei uskonut autoja irtoavan mistään. Hetkeksi adjutantin hymy voittaa kasvojen uurteet.
Mies odottaa maastoautojen katoavan näkyvistä ennen kääntämistä. Painaessaan nopeuspolkimen pohjaan vihollisen tiedusteluvaunun putki työntyy katveesta. Mittarin noustessa toiselle sadalle luoteja napsahtelee takaikkunaan. Muutama sirpalekranaatti lennättää piennarta. He ovat nopeampia, vihollinen liian hidas.
He jättävät nuoren johtajan sidontapaikalla. Tämä tervehtii auton perävaloja. Mies tietää, että nyt sotilaat taistelisivat kahden verroin huhun levitessä. Hän tietää, että se olisi erinomainen propagandatemppu. Merkki suuren Johtajan sankaruudesta. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi. Mies teki sen, koska halusi. Edes kerran. Siksi.
---
Aamuaurinko kajastaa jostain tuhkan seasta. Yksittäiset laukaukset kaikuvat vielä ympäri kaupunkia. Tulipaloja siellä täällä. Ketään ei kiinnosta. Nuori sotamies kävelee raunioissa. Hän katselee hajonnutta pilvenpiirtäjää. Säteet saavat sen jäljellä olevat lasit loistamaan kirkkaana. Sen hehku on jotain muuta kuin ympärillä vallitseva lika. Tähän päättyi yksi unelma. Tästä alkaa toinen.
*
Ihmisen unelmat palavat kuumalla liekillä.
Pitkä, hieman kumara mies katselee edessään avautuvaa maisemaa lasiseinän läpi. Hän tietää, että se on vaarallista - vaikka läpinäkyvästä polymeeristä rakennettu 'lasi' kestikin puolituumaisen, se ei kestäisi ohjusta. Mutta hän ei välitä. Alhaalla ihmisiä kuolee ja haavoittuu joka hetki, miksi hänen tulisi suojella henkiriepuaan? Tällaisella hetkellä, jolloin Vestan neitsyet vaativat kuolemaa?
"Koska olette Johtaja", hänelle vastataan.
Ja aina hän hymähtää ilmaukselle.
Uusi räjähdys vavisuttaa maata. Se tuntuu jopa hyvin eristettyyn rakennukseen. Radioaseman valetornit, ilmeisesti. Risteily- ja ballististen ohjuksien raekuuro. Kohta vihollinen olisi niin lähellä, että se voisi moukaroida kaupunkia pitkänkantaman tykistöllään. Joukkojen voimat ovat lopussa, vastarintapesäkkeitä on siellä täällä. Niillä ei ole tarpeeksi ammuksia tai polttoainetta jatkaa liikuntasotaa. Hän on antanut jokaiselle komentajalle ohjeeksi vetää omat johtopäätöksensä. Tässä tilanteessa voi vain viivyttää väistämätöntä.
Silti he taistelevat. Se hämmästytti miestä. Kaikista ankarimmin taistelevat monikansalliset joukot. He tietävät miten heille kävisi vankeudessa.
Ei hän ollut huonosti heitä valinnut.
Mies huomaa kalliin loistoauton puikkelehtimassa keskellä Armageddonia. Reserviläiset pysäyttävät sen ja ohjaavat sivuun sotilasambulanssin tieltä. Siviilipukuinen kuski punnertaa elopainonsa penkistä ja huutaa jotain naama punaisena. Mies tökkii itseään sormella rintaan ja karjuu. Paikan ohittaa vielä kaksi kuorma-autoa hinaten ohjuslaukaisimia. Ryhmänjohtaja kyllästyy kiljuntaan ja nostaa rynnäkkökiväärinsä. Pari lyhyttä sarjaa. Kuskin ilme on hämmästynyt. Hän huojuu hetken ja lyyhistyy oven katveeseen. Ryhmänjohtaja käskee yhtä alaisistaan, tämä hyppää ratin taakse ja tekee u-käännöksen arvatenkin kohti ensisidontapaikkaa.
Mies hymähtää ja nyökkää. Hän kutsuu adjutanttiaan.
----
Nainen räpyttelee silmiään. Väsynyt keho huutaa jäämään paikoilleen, makaamaan, unohtamaan. Pää tuntuu irtonaiselta kehosta. Turhauttavan pitkän ajan kuluttua nainen huomaa jalkaansa ravistelleen hahmon. Hämärässä ympärillä makaa useita tummia myttyjä. Uni ja lika haisevat.
Kersantti toistelee jotain. Naisen aivoilta menee vielä hetki rekisteröidä sanat: "Hälytys! Yliluutnantti, hälytys! Viholliskoneita suunnassa 097, korkeus 5-3, nopeus 1-2."
Seuraavan kerran nainen hätkähtää istuessaan hävittäjän ohjaamossa. Kädet ja jalat tekevät asioita, vaikka mieli ei ymmärrä. Kauanko hän oli valvonut ennen nukkumista? 72 tuntia? Enemmän? Entä kauanko nukkunut? Kellon fosforiviisareiden mukaan vajaa kolme tuntia. Mekaanikko ojentaa hänelle valkoisen pillerin kiinnittäessään valjaat. Maku on aina yhtä karmea, mutta rullauksen aikana jäsenet sähköistyvät, ajatukset alkavat kulkea kuin jäästä vapautuva joki. Taistelukiima ottaa paikkansa.
Kentän hangaarit ovat liekeissä, kiitotiellä on kuoppia. Kaupungin yllä leijuva savu painaa näkyvyyden nollaan. Paloista nousevat voimakkaat ilmavirtaukset heiluttavat konetta. Sotaratsua. Viimeistä samuraita.
Pilvikerroksen yläpuolella on pelkkä paljas taivas. Kaukana, korkealla näkyy elämän ja kuoleman leikki. Tuliviivoja, taivaalta putoavia savupatsaita. Kuomuista heijastuvia valonsäteitä.
Polttoaineviisari laskee koneen noustessa. Tavallisesti näin vähillä pitäisi kääntyä takaisin. Nyt se on enin.
Heitä on liian vähän. Vain sen verran, että voivat näyttää viholliselle olevansa olemassa. Voivansa näyttää tahtonsa. Voivansa kuolla kuten sotilaan kuuluu.
Eikä yliluutnantti koskaan huomaa ohjusta joka iskee yläviistosta.
---
Mies väistelee pommikuoppia. Nelivetoinen limusiini suhisee eteenpäin. Sähkömoottorit kiihdyttävät toista tonnia painavan autoa ripeästi. Hän ajaa itse, kuten aina. Adjutantti ja pari henkivartijaa ovat käyneet hiljaisiksi rintaman lähestyessä. Muutaman kerran keskitys on osunut varsin lähelle.
Vastaantulevien kaista on täynnä. Heidän suuntaansa näkyy ajavan vain pari täydennyksiä vievää kuormuria. Adjutantti hankaa käsiään niin, että ne ovat jo vereslihalla.
Miehen mahassa nipistää jännitys. Se on pelkoa. Pelko pitää valppaana, sopivassa määrin. Liiallinen lamaannuttaa. Parhaatkin sotilaat pelkäävät. Mies tietää, että pelko muuttuu taistelukiimaksi. Ja mitä enemmän pelkää, sitä kiivaammin taistelee.
Ainakin se yhdeksän prosenttia, jotka tekevät taistelun.
Sitten on se yksi, joka tuo kaikki takaisin.
Ohi vilahtaa huoltoalueita, joukkokeskittymiä, sidontapaikkoja. Liikenne harvenee ja loppuu kokonaan. Siellä täällä on hylättyjä tykistöasemia. Tie kapenee, asfaltti muuttuu soraksi.
Adjutantti avaa suunsa: "Johtaja, emmekö mene liian pitkälle? Olemme ohittaneet kaikki esikunnat..."
Mies ei vastaa. Auto tärähtelee kuopissa, kapealla tiellä niitä ei kannata väistellä.
Mutkasta ilmestyy parijono. Resuisia, sänkisiä, väsyneitä. Mies ohjaa pientareelle, se antaa periksi. Palautus tielle onnistuu juuri ja juuri. Joukkueenjohtaja lähestyy autoa vihaisena.
Mies nousee ulos. Hänen univormunsa, olkoonkin yksinkertainen ja vailla arvomerkkejä, on toisesta maailmasta. Joukkueenjohtaja häkeltyy, hän tapailee ilmoitusta. Mies heilauttaa kättään. Ohi marssiva jono uhkaa puuroutua sotilaiden pysähtyessä katsomaan. Adjutantin pää kääntyilee, hän varoo kiiltäviä maihinnousujaan.
Mies kysyy tilannetta. Joukkueenjohtaja terästäytyy ja selittää vihollisen tiedustelujoukkoja nähdyn vain parin kilometrin päässä. Omat panssarit hidastavat vihollista, mutta niiden ammukset ovat vähissä. Miesten tulosuunasta kuuluu kanuunoiden sivalluksia, moottorien kumua, metallin kitinää. Monet ovat velkaa harvoille.
Mies kysyy, onko heillä haavoittuneita. Joukkueenjohtaja viittaa taaemmas, missä miehet taluttavat ja työntävät tovereitaan mitä erilaisimmilla kärryillä. Polttoaineen loputtua kuormureista ei ole iloa. Mies kysyy yksikön päällikköä, nuori joukkueenjohtaja naurahtaa. "Katsotte juuri häntä, Johtaja. Pataljoonan komentaja ja komppanianpäällikkö ovat kaatuneet. Olen korkein arvoasteikossa - vahvuus 73, ainakin aamulla oli."
Näinä päivinä nuorista miehistä tulee vanhoja.
Mies ottaa ohjat. Hän käskee adjutanttia ajamaan pahimmin haavoittuneet lähimpään sidontapaikkaan ja palaamaan takaisin. Tämän änkytyksen hän hiljentää ärähtämällä: "Totelkaa!" Mies kääntää itse auton, se vaatii kokemusta. Vaaleat nahkapenkit värjäytyvät verestä, liasta, ulosteesta. Perävalot katoavat nopeasti.
"Toivottavasti muistaa tulla vielä takaisinkin", mies naurahtaa.
He juttelevat joukkueenjohtajan kanssa, joka pistää tupakaksi. Mies kieltäytyy, mutta ojentaa nuorukaiselle hienon sikarirasian, jonka on saanut joltain lahjaksi. Silloin, kun aamun aurinko lupasi toivoa.
Sotilaiden virta ehtyy. Monien eri yksiköiden tunnuksia vilahtaa joukossa. Hän tunnistaa niistä jokaisen. Osa on hänen itsensä suunnittelemia.
Auton valot palaavat lopulta. Taas kierähdys, vastalauseita höpöttävän adjutantin tunkeminen ohjaamoon, soraa ruopivat renkaat. Henkivartijat vaihtelevat painoa jalalta toiselle. He pelkäävät oman itsensä puolesta. Heitä syytettäisiin, jos miehelle kävisi jotain. Mutta mikä olisi sotaoikeus? Aikana jolloin tuomarit makaavat ase kädessä poteroissa? Jolloin vankilat on muutettu sairaaloiksi ja pommisuojiksi? Passittaminen rintamalle, joka on oven takana? Näinä hetkinä mies ei ymmärrä ihmisiä.
Adjutantti palaa mukanaan maastoautoja. Mies kehaisee tätä - hän itse ei uskonut autoja irtoavan mistään. Hetkeksi adjutantin hymy voittaa kasvojen uurteet.
Mies odottaa maastoautojen katoavan näkyvistä ennen kääntämistä. Painaessaan nopeuspolkimen pohjaan vihollisen tiedusteluvaunun putki työntyy katveesta. Mittarin noustessa toiselle sadalle luoteja napsahtelee takaikkunaan. Muutama sirpalekranaatti lennättää piennarta. He ovat nopeampia, vihollinen liian hidas.
He jättävät nuoren johtajan sidontapaikalla. Tämä tervehtii auton perävaloja. Mies tietää, että nyt sotilaat taistelisivat kahden verroin huhun levitessä. Hän tietää, että se olisi erinomainen propagandatemppu. Merkki suuren Johtajan sankaruudesta. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi. Mies teki sen, koska halusi. Edes kerran. Siksi.
---
Aamuaurinko kajastaa jostain tuhkan seasta. Yksittäiset laukaukset kaikuvat vielä ympäri kaupunkia. Tulipaloja siellä täällä. Ketään ei kiinnosta. Nuori sotamies kävelee raunioissa. Hän katselee hajonnutta pilvenpiirtäjää. Säteet saavat sen jäljellä olevat lasit loistamaan kirkkaana. Sen hehku on jotain muuta kuin ympärillä vallitseva lika. Tähän päättyi yksi unelma. Tästä alkaa toinen.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti